"En, rakas herra", vastasi ritari, "sitä en voi tehdä. Suojelen hänen nimeään kuten suojelisin omaa kunniaani. Jos — minkä Pyhä Neitsyt armossaan suokoon — hän taipuu pakenemaan kerallani, silloin minun on yhä vielä velvollisuus suojella hänen nimeään; mutta tulkoon se silloin kaikkien ihmisten tietoon, jotta he mainitsevat sen kunnioittaen ja arvonannolla. Mutta jos — mistä Pyhä Neitsyt varjelkoon — hän pysyy minusta loitolla, niin että kolmen päivän päästä saan ratsastaa täältä yksinäni, silloin minun on ratsastettava tieheni jättämättä moitteen varjoakaan hänen puhtaaseen maineeseensa. Hänen nimensä on säilyvä iäti sydämessäni, mutta ei yksikään sana minun suustani ole antava kenellekään aihetta liittää sitä rikottuun valaan tai hyljättyyn rakastajaan."
Piispa katseli ritaria pitkään ja vakavasti.
"Koska asian laita on sellainen, poikani", hän virkkoi viimein, "niin paremman nimen puutteessa minun on pakko käyttää hänestä sitä nimeä, jonka hän tuntee luostarissa, ja nyt keskustelen kanssasi sisar Mary Seraphinesta."
Hugh d'Argent rypisti otsaansa.
"En halua kuulla tuosta Seraphinesta", hän sanoi.
"Pelkään kuitenkin, että sinun on maltettava mielesi kuullaksesi Seraphinesta lyhyen tuokion", virkkoi piispa rauhallisesti, "koska minulla on tässä priorittarelta itseltään kirje, missä hän lähettää sinulle viestin… Oh, minua ei kummastuta, että sinut valtaa hämmästys, rakas ritari, mutta pysy paikallasi äläkä anna kätesi tapailla niin kärkkäästi miekkaasi. Jos lävistät kunnianarvoisan äidin armollisen kirjeen kalpasi terävällä kärjellä, et suinkaan auta valaisemaan hänen tarkoitustaan; eikä se myöskään voisi muuttaa sitä seikkaa, että hän lähettää sinulle tärkeitä neuvoja sisar Mary Seraphinen asiassa."
Piispa sytytti vieressään olevan vahakynttilän, otti kirjeen vyölaukustaan, kehitti sen verkalleen auki ja sovitti valopiiriin.
Ritari istui äänetönnä, kasvot varjossa. Liehuva tulenliekki kisaili hänen miekkansa kahvalla ja rinnan poikki ulottuvalla rubiiniketjulla.
Pergamentin ratistessa piispan hyppysissä ritari sai tarkoin hillityksi itsensä; mutta hän rukoili, ettei hänen tarvitsisi puhua eikä kohdata piispan katsetta. Tämä — kiitos olkoon pyhimysten — oli nyt kiintynyt tiheästi kirjoitettuun sivuun.
Vahakynttilän liekki valaisi tuota melkein vahankarvaista leppeätä muotoa ja kimmelsi piispan sormuksessa. Kohdistaen katseensa kiveen ritari havaitsi sen käyneen punaviinin väriseksi.