"On hengellinen", vastasi piispa juhlallisesti kasvot kohotettuina.
Tällöin ritarin valtasi äkillinen tunnonvaiva. Hän alkoi ensimmäistä kertaa tajuta asian sellaisena, miltä sen täytyi näyttää piispasta ja nunnasta. Hänen oma itsepintainen ja päättäväinen itsekkyytensä hävetti häntä.
"Te olette ollut perin ystävällinen minua kohtaan, herra piispa", hän sanoi nöyrästi. "Te olette ollut kovin lempeä ja jalomielinen, kun teillä on epäilemättä ollut syytä tuntea suuttumusta."
Mutta piispa antoi katseensa vaipua kattohirsistä ja kohdisti ne kysyvästi tuijottaen Hugh d'Argentiin.
"Suuttumusta, poikani? Ja miksi minun pitäisi tuntea suuttumusta?"
"Siksi että minä olen koettanut ja koetan yhä vielä houkutella prioritarta tekemään väärin."
Piispan kysyvään katseeseen tuli kirkkautta, joka melkein muuttui vievän ylenkatseen valoksi.
" Sinä — houkuttelisit häntä?" hän virkkoi. "Houkuttelisit häntä tekemään väärin! Sellaista miestä ei elä maailmassa, joka onnistuisi siinä! Hän ei tule luoksesi, ellei hän tiedä olevan oikeata tulla ja usko tekevänsä väärin jäädessään tulematta. Jos ajattelisin sinun houkuttelevan häntä, niin luuletko, että pysyttelisin syrjässä taistelua tarkastellen. Ei! Mutta minä pysyttelen syrjässä ja odotan, sillä välin kuin hän — joka näkee puhtaammin ja kirkkaammin ja astelee lähempänä Taivasta kuin sinä tai minä — tutkii, mikä on oikein, ja valiten sen hylkää väärän. Jos hän tulee vakuutetuksi siitä, että elämä sinun rinnallasi on Jumalan tahto — ja minä sanon sinulle vilpittömästi, että sen saa aikaan vain ihmeteko — silloin hän tulee luoksesi. Mutta hän ei tule luoksesi, ellei hän niin tehdessään valitse sitä, mikä hänen mielestään on vaikeampi osa."
"Vaikeampi osa!" huudahti ritari. "Unohdatte, jalo herra, että hän rakastaa minua."
"Vai unohdan?" vastasi piispa. "Oletko havainnut minut taipuisaksi unohtamaan? Juuri se seikka, että hän rakastaa sinua, on raskain paino sinua vastaan — tällä erää. Sellaiset naiset valtaa aina vaistomainen tunne, että sen, mikä olisi suloista, täytyy olla väärää ja kieltäymyksen vaikea polku on ainoa oikea tie. He eivät kiipeä Siionin kukkulalle kruunua tavoitellakseen. He kääntyvät ja suuntaavat kulkunsa Getsemanen kautta Ristinvuorelle varmoina siitä, että ainoastaan siten he voivat lopulta saavuttaa perintöosuutensa. Ja mitä me voimme siihen sanoa? Eivätkö he seuraa Jumalan Pojan jälkiä? Pelkään oman luontoni kääntyvän toiselle taholle. Minulla on taipumusta seurata kuningas Taavettia tai Salomoa kaikessa loistossaan, laulaen iloisia virsiä, Siionin vuoren palatsista Morian vuoren temppeliin. Kaikki, mikä on sopusointuista ääneltään, muodoltaan tai väriltään, tuntuu minusta hyvältä ja sen vuoksi oikealta. Mutta pitkät Italiassa vietetyt vuodet ovat kyllästäneet minut kauneuden palvonnalla, joka on erottamattomasti sekoittunut jumaluuden palvontaan. Minä epäilen omaa arvostelukykyäni, ja pahoin pelkään" — virkkoi prelaatti, jonka leppeä armeliaisuus oli voittanut niin monta ihmistä uskonnolle — "pahoin pelkään olevani kaikkea muuta kuin Kristuksen kaltainen. Mutta minä tunnen itsensäuhraamisen, kun havaitsen sen. Enkä minä varoita sinua sen vuoksi, että unohtaisin, vaan siksi että muistan."