Kun piispa kohotti paavin kirjettä ja päätään kumartaen suuteli paavillista sinettiä, notkisti ritari toisen polvensa käsi miekankahvassa ja silmät maahan luotuina.
Niin vallitsi tuokion ajan hiljaisuus. Ojentaen mahtavan käsivartensa merten poikitse näytti Rooman yliherruus valtaansa englantilaisessa hallissa.
Sitten piispa laski kirjeen vähäiselle pöydälle, joka sijaitsi hänen oikealla puolellaan, istuutui ja viittasi molempia miehiä nousemaan.
"Minkälainen on matkasi ollut, Roger?" hän kysyi ystävällisesti.
"Olenko palannut ajoissa, kunnianarvoisa isä?" huudahti nuorukainen kiihkeänä. "Minä menettelin määräystenne mukaan. Kustannuksia ei säästetty. Vuokrasin parhaan aluksen, minkä tapasin, ja purjeet nostettiin tunnin kuluttua siitä, kuin laukkasin satamaan. Merimatka onnistui hyvin, ja kun minun onnistui hankkia vaihtohevosia pitkin koko tietä, niin jouduin Roomaan neljääkolmatta tuntia varemmin kuin olimme laskeneet. Ratsastin kaupunkiin auringonlaskussa; ja koska teidän nimenne ja sinettinne hankkivat minulle pääsyn kaikkialle, niin kirjeenne, jalo herra, oli Pyhän Isän käsissä, ennenkuin rusko oli häipynyt etäisiltä kukkuloilta.
"Kardinaali Ferrari piti minusta huolta kuin ruhtinaasta; ja totta puhuen pehmeä patja ja silkkipeitteet olivat tervetulleet vietettyäni monta koleata yötä Normandian ja Italian majataloissa. Ja kun olin kilpa-ajossa voittanut itse ajankin, niin arvelin voivani suoda itselleni pitkän yölevon.
"Mutta seuraavana aamuna, pian sen jälkeen kuin kyyhkyset alkoivat kuhertaa ja lennellä, minut herätettiin ja sain käskyn pitää kiirettä. Sitten, sillä välin kuin suurustin nauttien kaikenlaisia outoja ja maukkaita ruokalajeja marmoripihassa, missä suihkulähteet lirisivät ja viiniköynnökset kapusivat seiniä pitkin, kardinaali palasi saatuaan jo varemmin käskyn saapua Paavin makuusuojaan, missä Hänen Pyhyytensä vastaus oli valmiiksi sinetöitynä.
"Tämän jälkeen, herra piispa, minä en vitkastellut lähteä paluumatkalle; käytin vuoron perään samoja vaihtohevosia kuin menomatkallakin, kunnes laukkasin satamaan, missä aluksemme vartosi.
"Siellä tuli valitettavasti viivytys, ja olinpa silloin iloinen, etten ruvennut Roomassa nahjustelemaan. Sillä tuuli oli vastainen, kului muutama päivä, ennenkuin voimme nostaa purjeet, ja kun lopulta sain merimiehet taivutetuiksi lähtemään, yllätti meidät keskitiessä ankara myrsky, joka uhkasi repiä purjeet siekaleiksi ja kohottaen aluksen korkealle lennättää meidät kaikki perikatoon. Avutonna ja epätoivoisena, sillä merimiehet olivat menettäneet kaiken vallan, minä lupasin, että jos myrsky lientyisi ja me pääsisimme turvassa satamaan, niin antaisin — kun saan periä isäni maatilat Gloucestershiressä — kartanomme naapuriluostarin arvoisalle apotille niityn, joka on saanut hänet munkkeineen jo kauan rikkomaan kymmenettä käskyä ja muitakin käskyjä, koska sen halki virtaa taimenpuro, ja lihava taimen on apotin mieliruokaa illallispöydässä, eikä munkeista ole mikään niin hauskaa kuin maata vatsallaan kutitellen taimenia, kun ne lymyilevät viileissä onkaloissa puron äyräiden alla. Mutta kun isä yllättää munkit salaa kalastamasta, niin hän käy heidän taakseen, ja silloinkos heille tulee kiire päästä pystyyn — jos pääsevät! Muistellessani siellä keskellä merta syntejäni minä muistin juosseeni kertomaan isälle, että jos hän pitäisi kiirettä, niin hän tapaisi kelpo veljet mahallaan, hihat ylös käärittyinä, pää puron ylitse kurkottuen, varpaat syvälle turpeeseen kaivautuneina, syventyneinä taimenia kutkuttamaan. Sitten minä juoksin itse oikotietä, piilouduin pähkinäpensaikkoon ja katselin, kun isä harppasi niityn poikki, otti kiinni salakalastajat ja antoi heille aika selkäsaunan. Oma pilkallinen pojannauruni tuntui nyt ulvovan ja kirkuvan köysistössä. Ja niin minä lupasin, että jos myrsky lauhtuisi ja me pääsisimme turvassa satamaan, niin munkit saisivat niityn. Myrsky lauhtuikin ja me pääsimme satamaan — mutta mitä isä sanoo, sitä en totta tosiaan tiedä! Koska pelkäsin teille, jalo herra, koituvan harmia tästä onnettomasta viivytyksestä, minä ratsastin maihin jouduttuani niin nopeasti kuin oma kelpo ratsuni suinkin jaksoi. Olenko päässyt ajoissa perille?"
Piispa hymyili katsoessaan nuoren Roger de Berchelain sinisiin silmiin ja vilpittömään ulkomuotoon; tämä nuorukainen oli hartaudella antautunut hänen palvelukseensa. Tässä oli toinen, joka muisti näkemänsä kuvina, ja Worcesterin Symonia miellytti laukka ja kiire ja meren viima, joka oli pyyhältänyt huoneen halki hänen lähettiläänsä kiihkeässä nuoressa äänessä.