Sitten hän avasi silmänsä ja kurkisti jälleen. Välittämättä vähääkään "Wilfredin" odotetusta tulosta prioritar seisoi ikkunan ääressä katsellen tyynesti pääskysiä.
Sisar Mary Seraphine alkoi itkeä. Lopulta hänen raju nyyhkytyksensä taukosi. Kammiossa vallitsi keskeytymätön hiljaisuus. Ulkopuolella kohotettiin oven salpaa, mutta lukko ei antanut myöten.
Jonkun ajan kuluttua sisar Mary Seraphine raahautui priorittaren jalkojen juureen, tarttui tämän hameen liepeeseen, ja suuteli sitä.
Silloin prioritar kääntyi päin. Hän veti päättäväisesti liepeen irti noista takertuvista käsistä, mutta katseli hellä sääli silmissään jalkain juureen polvistumitta olentoa.
"Sisar Seraphine", hän puhui — "sillä sinun osoitettava todellista katumusta, ennenkuin voin sallia sinua mainittavan Pyhän Neitsyen nimellä — sinun on nyt tultava minun kammiooni, missä tahdon viipymättä keskustella kanssasi."
Sisar Seraphine kaatui tuossa tuokiossa pitkälleen.
"Minä en voi kävellä", hän sanoi.
"Sinun ei tarvitsekaan kävellä", vastasi prioritar jyrkästi. "Sinun on kuljettava käsilläsi ja polvillasi ryömien."
Hän astui ovelle, kiersi avainta ja avasi sen sepposen seljälleen.
"Ja kuulehan vielä", hän lisäsi ovelta, "ellet saavu luokseni riittävän ajan kuluessa, niin minun lienee pakko lähettää noutamaan äiti alaprioritarta." Priorittaren kammio sijaitsi pitkän kivikäytävän toisessa päässä; mutta sisar Seraphine ryömi sisään määräaikaakin nopeammin.