"Ei niin joutuin, sisar Antony", hän sanoi. "Pyydän teitä muistamaan ikäni ja hillitsemään askeleitanne. Minkä vuoksi odottaisitte ikävyyksiä tai huolta kunnianarvoisalle äidille?"
"Enhän minä odota mitään", vastasi Mary Antony; "en ole nähnyt mitään; en, ole kuullut mitään! Se oli kokonaan minun erehdykseni, kun laskin väärin herneeni. Sanoin sen kunnianarvoisalle äidille ja sain hänen mielensä rauhoittumaan, kun toin nähtäväksi kuusi hernettä sanoen löytäneeni laukustani kuusi hernettä viiden sijasta."
"Pysähdytäänpä tähän", sanoi piispa, "katselemaan tätä liljaa. Kuinka viehättäviä sen terälehdet ovat. Kuinka solakkana ja valkoisena se kuvastuu pensaikkoa vastaan. Minkä vuoksi teidän oli rauhoitettava kunnianarvoisan äidin mieltä, sisar Antony; tuomalla nähtäviksi kuusi hernettä?"
"Sen vuoksi", sanoi vanha maallikkosisar, "että kun olin paluumatkalla laskenut ne kaksikymmentä hurskasta sisarta, jotka olivat lähteneet iltamessuun, niin ohitseni kulkikin vielä yksi, joten niitä tuli yksikolmatta. Ja silloin minä juoksin ilmoittamaan kunnianarvoisalle äidille sanoen typeryydessäni, että pelkäsin sen yhdennenkolmatta olevan sisar Agathan, joka oli palannut elävien ilmoille oltuaan yli viidenkymmenen vuoden vainajain parissa. Monta kertaa olenkin juuri ennen päivänkoittoa kuullut hänen koputtavan pylväskäytävän ovelle; niin, monen monta kertaa — tap! tap! tap! Mutta hyödyttäisikö sitä avata nais-raukalle, jonka on auttanut käärinliinoihin lähes kuusikymmentä vuotta sitten? Niin että 'Koputa vain', minä sanon; 'koputa vain, sisar Agatha! Yritä Pyhän Pietarin luona Paratiisin portilla. Antony eukko on liian viisas päästääkseen sinua sisään."
"Mitä kunnianarvoisa äiti sanoi, kun te ilmoititte siitä yhdennestäkolmatta Valkoisesta sisaresta?" tiedusti piispa.
"Kunnianarvoisa äiti käski minun poistua, jotta saisi itse kohdata sisar Agathan haamun?"
"No, miksi ette poistunutkaan?" kysäisi piispa tyynesti.
Kerrassaan hämääntyneenä Mary Antony tunsi kielensä kangistuvan. Hän seisoi aivan kuin puutuneena ja tuijotti piispaan. Hänen ikenensä alkoivat kalista, ja hän puserti nystyröitään niitä vastaan kauhu ja pelko silmissään.
Piispa katseli tutkien noita säikähtyneitä vanhoja kasvoja ja luki niistä kaiken, minkä halusi tietää. Sitten hän hymyili ja tarttuen eukkoa leppeästi käsivarresta lähti astumaan edelleen marjakuusipensaikkojen keskitse.
"Sisar Antony", hän sanoi, ja hänen äänensä matala sävy tuntui kuin rauhalliselta soitolta vanhan Antonyn hämääntyneestä mielestä; "te ja minä, rakas sisar Antony, rakastamme kunnianarvoisaa äitiä niin vilpittömästi ja uskollisesti, että tekisimme mitä tahansa säästääksemme hänet tuokionkin tuskasta. Me tiedämme, kuinka jalo ja hyvä hän on ja että hän päättää aina oikein ja seuraa Pyhän Neitsyen ja kaikkien, pyhimysten jälkiä. Mutta on toisia, jotka eivät rakasta häntä kuten me eivätkä tunne häntä kuten me tunnemme; ja he voisivat tuomita hänet väärin. Sen vuoksi meidän ei sovi kertoa kenellekään, mitä me tiedämme — kuinka kunnianarvoisa äiti yksinään suoriutui tuosta vieraasta, joka ei ollut sisar Agathan haamu."