Hän näki käsi ojennettuna tarttuvansa Hugh'ta kädestä, kun he yhdessä olivat polvillaan Madonnan alttarin ääressä. Hän saattoi tuntea sykkivän elämän hyökynä virtaavan vierustoverin kädestä omaansa ja sitten ylöspäin turtuneeseen sydän poloiseen, saaden sen lepattamaan siipiään kuin häkkiin suljettu lintu.
Hän tunsi taasen lujana ja lohduttavana tuon väkevän käsivarren, johon hän nojausi, kun hän ja Hugh verkalleen astelivat pimeydessä äänettöminä rinnatusten.
Hän muisti jokaisen kerran, jolloin tottelevaisuus oli tuntunut omituisen suloiselta ja häntä oli viehättänyt Hugh'n käskyjen miehekäs jyrkkyys.
Hän näki Hugh'n polvillaan jalkainsa juuressa lyhdyn luomassa keltaisessa valokehässä. Hän tunsi hänen tukkansa paksuna ja pehmeänä sormiensa välissä.
Ja sitten — hän muisti tuon värähtävän nyyhkytyksen ja kaikkien raja-aitojen äkillisen murtumisen. He tarvitsivat toinen toiseltaan lohtua ja lievennystä tuskaansa. Sitten — antautumisen ihana hetki; noiden väkevien käsivarsien puserruksen tuottama huojennus; vuosien pituisten kärsimysten kaikkoaminen, kun hän tunsi Hugh'n huulien tapailevan omiaan ja taipui hänen janoavaan suudelmaansa.
Sitten vielä viimeinen kuva, kun Hugh kunnioittaen hänen toivomustaan, pikemmin tunnettua kuin ilmi lausuttua, oli päästänyt hänet vapaaksi ja poistunut enempää sanomatta tai koskematta tuohon himmeään harmaaseen valoon, joka väikkyi kuin helmenkarvainen aamunkoitto merellä — oli poistunut, kadonnut näkyvistä. Hän näki itsensä yksinäisyyteen jääneenä, raskaan oven hänen omien kättensä sulkemana erottaen heidät ikiajoiksi toisistaan. Hän näki itsensä makaamassa maan alla, pimeydessä ja autiudessa, kasvot kosteassa mullassa, missä Hugh'n jalat olivat seisoneet.
"Rakastatteko Hugh'ta?" tiedusti piispa uudelleen.
Ja prioritar kohotti katseensa, joka oli täynnä kärsimystä, moitetta ja tuskaa, mutta myöskin rohkeutta ja totuudellisuutta, ja vastasi yksinkertaisesti: "Voi, jalo herra, rakastan."
Sitä seuraava äänettömyys oli jännittynyttä sisäistä taistelua. Piispa kohdisti katseensa ristillä riippuvaan Lunastajaan, olennoituun itseuhraukseen, sillä välin kuin prioritar pyrki hillitsemään mielenliikutustaan.
"Rakkaus ei väsy koskaan", virkkoi piispa sitten lauhasti.