Mutta prioritar oli päässyt oman mielensä herraksi, ja nuo leppeät sanat olivat hänelle kuin taisteluhaaste. Hän puki heti ylleen pyhän päättäväisyyden rintahaarniskan ja paljasti miekkansa.
"Herra piispa", hän sanoi, "te olette saanut minut tunnustamaan rakkauteni, mutta samalla te olette saanut minut tunnustamaan syntini. Nunnan ei sovi antautua sellaiseen rakkauteen, jota Hugh d'Argent yhä vielä haluaa saada osakseen minun puoleltani. Tuntikausia rukoilemalla ja valvomalla olen koettanut puhdistaa sieluani tahrasta, joka siihen tuli taipuessani — vaikkakin vain hetkiseksi — tämän miehen voimakkaaseen vaatimukseen, joka pyhyyttä solvaisevaan naamioilveilyyn turvautuen tunkeutui luostarimme pyhitetylle alueelle. En tiedä, kenet hän on lahjonut" — jatkoi prioritar luoden suuttuneen epäluulon katseen piispaan.
"Rakkaus ei ajattele pahaa", mutisi Worcesterin Symon.
"Mutta tiedän, että jonkun vaikutusvaltaisen henkilön on täytynyt ummistaa silmänsä hänen juoneltaan, muutoin ei hän olisi voinut olla kryptassa yksinään vesper-messun aikana pukeutuakseen meidän asuumme ja liittyen palaavaan kulkueeseen päästä tänne luostariin. Ja jonkun täytyy yhä edelleen auttaa ja edistää hänen suunnitelmiaan, muutoin ei hän voisi, kuten hän itse kertoi minulle, oleskella joka päivä kryptassa yksinään juuri siihen aikaan, jolloin me kuljemme sitä tietä. Minua katkeroittaa, herra piispa, ajatellessani, että henkilö, jonka pitäisi tässä olla minun puolellani, asettuu minua vastaan."
"Ei ole pitkävillainen", puhui piispa.
"Totta puhuen, herra piispa", sanoi prioritar kohoten seisoalleen kookkaana ja suuttuneena, "minun tekisi melkein mieli unohtaa se kunnioitus, jota olen velvollinen osoittamaan teidän korkeata asemaanne kohtaan —"
"Ei käyttäydy sopimattomasti", mutisi Worcesterin Symon pannen hiipan päähänsä.
Prioritar käänsi selkänsä piispalle ja kävi ikkunan ääreen. Hän oli niin vihoissaan, että tunsi kyynelten kirveltävän silmiään. Mutta samalla hän tunsi peräti ristiriitaista halua polvistua tuon ihanan ja arvokkaan olennon eteen, nojata päätään piispan polviin ja purkaa sydämestään säälittävä tarinansa taisteluista, epäilyksistä ja ponnistuksista, viettelyksistä ja vaivoin saavutetusta voitosta, joka muodosti selonteon hänen viimeaikaisista öistään ja päivistään. Piispa oli ollut hänen uskollinen ystävänsä ja neuvojansa kaikkina näinä vuosina. Mutta nyt hän tiesi tämän ystävän asettuneen häntä vastaan taistelemaan, ja pelkäsi häntä vieläkin enemmän kuin Hugh'ta. Hugh kamppaili hänen tunteittensa kanssa; ja aistimusten tasolla hän tiesi oman tahtonsa lopulta pääsevän voitolle. Mutta piispa kamppaili hänen sielunsa kanssa, ja vanhuksen tyynen leppeyden takana oli älyn voima, joka hänen vähimmässäkään määrin väistyessään valtaisi hänet ja pitäisi hänet vallassaan kuin samettihansikkaaseen kätkeytyneet terässormet.
Hän palasi istuimelleen rauhoittuneena, mutta päättäväisenä.
"Kunnianarvoisa isä", hän sanoi, "pyydän teitä suomaan anteeksi äkillisen suuttumukseni. Teiltähän minä odotan apua näinä vaikeina aikoina. Minua surettaa, että tuotan tuskaa ja pettymystä uljaalle ja jalolle ritarille, uskolliselle rakastajalle ja mitä vilpittömimmälle sydämelle. Mutta en voi palkita uskollisuutta uskottomuudella. Jos rikkoisin pyhän valani antautuakseni hänelle, en toisi kerallani siunausta hänen kotiinsa. Parempi tyhjäkin liesi, kuin sellainen missä kirous väijyy. Sitä paitsi emme voisi koskaan kestää siitä aiheutuvaa häväistystä. Minä joutuisin kaikkien kammoamaksi. Paavi itse julistaisi meidät varmaankin kiroukseen. Siitä koituisi loputonta murhetta minulle ja vaaroja Hugh'lle. Jo nämä syyt riittävät tekemään sen mahdottomaksi."