Prioritar sulki kirjan ja kiinnitti raskaat hakaset. Sitten hän osoitti tammituolia viitaten nunnaa siirtämään sen lähemmäksi.
"Istu, lapseni", hän sanoi äärettömän lempeällä äänellä. "Meillä on nyt paljo puhuttavaa, ja sinun mielesi on alttiimpi kuuntelemaan, jos ruumiisi saa levätä."
Kiintein katsein prioritar tarkasti noita sieviä, punoittavia kasvoja, jotka olivat itkusta pöhöttyneet ja aikoivat nyt ilmaista oikullista uhmaa, jota pintapuolinen nöyryys vain lievästi verhosi.
"Mikä aiheutti tämän puuskan, lapseni?" tiedusti prioritar perin leppeästi.
"Kun me istuimme tuomiokirkon parvekkeella, kunnianarvoisa äiti, missä minulla oli sija lähellä ikkunaa, niin satuin hetkellisen hiljaisuuden vallitessa kuulemaan hevosen hirnahtavan ulkona kadulla. Se hirnahti aivan samoin kuin oma herttainen ratsuni, kun se vartosi kotona linnanpihassa, että tulisin alas ja nousisin satulaan. Joka kerta kuin tuo hevonen hirnahti, saatoin nähdä yhä selvemmin Lumihiutaleen heleän punaisine satulaloimineen ja hopeatiukuineen; se kuopi monen muun ratsun joukossa kärsimättömänä maata ja pureskeli kuolaimiaan, sillä minua huvitti lähteä alas viimeisenä, kun kaikki jo istuivat satulassa. Sitten ratsastajat kohottivat töyhtöniekkahattujaan, kun minä ilmestyin, ja Wilfred työnsi paashini syrjään nostaakseen minut satulaan. Ja niin me ratsastimme kaikki huutaen ja nauraen ja torvien raikuessa ulos metsästämään tai turnajaisiin, minä ensimmäisenä Lumihiutaleella ja Wilfred heti takanani."
Prioritar istui aivan hiljaa kuunnellen. Hän ei siirtänyt katsettaan noista punoittavista kasvoista. Lievä väri hohti hänen omillakin poskillaan.
"Kuka on Wilfred?" hän tiedusti, kun sisar Seraphine vaikeni hengähtääkseen.
"Serkkuni, joka olisi nainut minut, jos —"
"Jos?"
"Jos en olisi luopunut maailmasta."