* * * * *
Noustessaan portaikkoa myöten pylväskäytävään hän havaitsi, ettei Mary Antony ollut tavanmukaisella paikallaan.
Hiukan kummissaan ja puolittain tiedottomasti selittäen itselleen, että vanha maallikkosisar oli luultavasti jostain syystä lähtenyt edelleen alapriorittaren kera, prioritar kulki tyhjäksi jääneen käytävän halki ja astui omaan kammioonsa.
Kynnyksellä hän seisahtui hämmästyneenä.
Madonnan alttarin ääressä oli Mary Antony polvillaan ikäänkuin haltiotilassa, kädet olivat puristuneet yhteen, silmät tuijottivat kiinteästi, suu oli avoinna, väri oli kaikonnut poskilta, mutta kasvoilla väikkyi säteily ikäänkuin erinomaisen loistavan näyn jälkikajastuksena.
Hän ei näyttänyt laisinkaan huomanneen prioritarta, joka ensi hämmästyksestään toipuneena sulki oven ja astuen esiin laski kätensä pehmeästi vanhuksen olkapäälle.
Mary Antonyn katse ei hievahtanut, mutta huulet liikkuivat herkeämättä. Kumartuen hänen puoleensa prioritar saattoi erottaa katkonaisia lauseita.
"Poissa!… Mutta se tapahtui Pyhän Neitsyen käskystä… Lentänyt tiehensä. Voi sinua, pieni hurmepukuinen ritari! Ei, varmaankin se oli arkkienkeli Gabriel tai ehkä Pyhä Yrjänä kiiltävässä haarniskassaan… Kuinka me nyt tulemme toimeen ilman kunnianarvoisaa äitiä? Mutta tapahtukoon Pyhän Neitsyen tahto."
"Antony!" virkkoi prioritar. "Herää, Antony kulta! Sinä uneksit taasen. Sinä ajattelet punarinta-satakieltä ja hernettä. Enhän minä ole lähtenyt luotanne; enkä aiokaan lähteä. Katsohan! Tässä minä olen."
Hän käänsi nuo vanhat kasvot puoleensa joutuakseen Mary Antonyn näköpiiriin.