"'Käännä nyt ulospäin varpaasi ja kumarra kauniisti ja käyttäydy kuten pikku maallikon tulee käyttäytyä sellaisen edessä, jonka on luultu hoitavan niin korkeata virkaa Pyhässä Kirkossa.'
"Sillä lailla", selitti Mary Antony, "olin aikonut herättää kunnioitusta tuon röyhkeän linnun pienessä punaisessa rinnassa."
"No, tuliko punarinta-satakieli pylväskäytävään?" tiedusti prioritar hetken perästä, sillä Mary Antony lepäsi pieluksellaan nyökäten ja kumartaen ja hypitellen sormiaan edes ja takaisin peitteellä, kuten lintu hyppelisi ulospäin kääntynein varpain. Eikä häntä saanut mitenkään palautumaan heti iltapäivän tapahtumiin.
"Mahtava lordi-piispa nimitti minua 'arvokkaaksi äidiksi'", hän huomautti; "ei 'kunnianarvoisaksi äidiksi', kuten me nimitämme prioritartamme. Ja tämä on antanut minulle paljo miettimisen aihetta. Onko parempi olla arvokas eikä kunnianarvoisa vaiko kunnianarvoisa eikä arvokas? Kun meidän ison valkoisen sikamme onnistui saada karsinaansa enemmän pikku porsaita kuin yhdelläkään meidän sioista oli ennen ollut ja kun se pitkän ja hedelmällisen elämän jälkeen lahjoitti meille kaksi oivallista liikkiötä, sianpään ja paljon läskiä, niin se oli arvokas sika, mutta se ei ollut koskaan kunnianarvoisa, ei edes silloinkaan kun äiti alaprioritar luki ruokasiunauksen sen pään edessä, joka oli kauniiksi koristettu — isot norsunluu-torahampaat ja sitruuna suussa! Se ei ollut koskaan elämässään näyttänyt niin kauniilta; mikä minun luullakseni on monenkin laita. Mutta kaikesta arvostaan huolimatta se ei ollut kunnianarvoisa. Olen myöskin kuullut puhuttavan eräästä apotista, muutaman peninkulman päässä täältä, joka lainaa rahaa maksamatta sitä koskaan takaisin, sortaa köyhiä karkoittaen ne luostarin porteilta, pitelee pahoin munkkeja eikä ole lempeä muille kuin omalle itselleen. Hän taitaa olla kunnianarvoisa, mutta ei suinkaan arvokas. Sinä taas, mestari Punarinta, et ole ensinkään kunnianarvoisa; pyhimykset ja omatuntosi yksin tietävät, oletko arvokas.
"Näin", selitti Mary Antony, "minä olin aikonut opettaa hyveitä tuolle pikku vekkulille."
"Niiden, jotka ovat kunnianarvoisia, pitää myöskin tavoitella arvokkuutta", sanoi prioritar; "ja niiden, jotka pitävät itseään arvokkaina, on ajateltava armeliaasti niistä, joita he ovat velvolliset kunnioittamaan. Tuliko punarinta-satakieli luoksesi pylväskäytävään, Antony?"
Vanhuksen käytös muuttui. Hän kiinnitti katseensa priorittareen ja puhui salaperäisellä ja oudolla äänellä. Jo hänen kielensä yksinkertaisuus tuntui heti korottavan hänen omituisen tarinansa yliluonnolliselle tasolle.
"Tuli kuin tulikin. Mutta ei murusia nokkimaan, ei juustoa kerjäämään, ei vanhan Antonyn kanssa jutustamaan.
"Se seisoi harjanreunakkeella katsellen minua kirkkain silmin.
"'Mitä nyt, pikku houkko?' minä sanoin. Mutta se ei liikahtanut.