Sitten hau heitti viittansa maahan ja silkkiliinan kirjalle, vaipui lattialle ja ojensi väsyneet jäsenensä viitalle sekä laski päänsä sakramentariolle. Ehkä jokin sen sisältämistä pyhistä rukouksista siirtyisi unessa hänen mieleensä.
Ja yhä hänen henkensä huusi: "Merkki, merkki! Kuinka vähäinen tahansa, kuinka mitätön tahansa; merkki, jonka oma sydämeni voi ymmärtää."
Nukkuiko hän vain muutaman hetken vaiko tunnin ajan, sitä ei hän voinut sanoa. Mutta hän tunsi omituisesti virkistyneensä, kun hän heräsi mitä taivaallisimman laulun säveliin. Ne virtasivat hänen kammioonsa suloisin soinnuin ikäänkuin hopeakellojen helähdyksinä.
Prioritar avasi silmänsä liikahtamatta paikaltaan. Auringonpaiste tulvehti sisään avoimesta ikkunasta, ja katso, Madonnan marmorikädellä, samalla kädellä, joka näyssä oli tarttunut hänen omaansa ja laskenut sen Hugh'n käteen, istui Mary Antonyn punarinta-satakieli, tuo hilpeä pieni hurmepukuinen ritari, livertäen niin ihmeellistä laulua lemmestä ja riemun runsaudesta, että tuntui siltä kuin sen pieni pörröinen kurkku varmaankin pakahtuisi raikkaasta säveltulvasta.
Satakieli lauloi. Pyhä Neitsyt hymyili. Pienokainen hänen helmassaan näytti iloitsevan.
Prioritar makasi tarkaten, uskaltamatta liikahtaa; hänen päänsä lepäsi yhä sakramentariolla.
Sitten hänen mieleensä juolahti ajatus tapahtumasta, joka soveltui merkiksi.
"Jos se lentää kammion ympäri", hän kuiskasi, "silloin on paikkani täällä. Mutta jos se lentää suoraa päätä ulos, silloin Pyhä Neitsyt käskee minunkin nousta ja lähteä."
Ja tuskin hän oli näin ajatellut, kun punarintasatakieli päästi viimeisen riemuntäyden viserryksen ja kiiti oikopäätä Pyhän Neitsyen kädeltä ikäänkuin vasama jousesta ulos avoimesta ikkunasta päivänpaisteiseen, vasta valveutuneeseen ulkoilmaan.
* * * * *