Nousten odotti hän nöyrästi, mitä ritari käskisi.
Sininen kaapu käsivarrellaan kääntyi ritari paareihin päin, keräsi siteet ja puhui sitten priorittarelle hyvin hiljaa, häneen katsomatta.
"Laskeudu pitkällesi tuohon", sanoi hän. "Minun on ikävä pyytää sitä sinulta; mutta ei ole mitään muuta keinoa huomaamatta viedä sinut täältä."
Prioritar astui kaksi askelta eteenpäin ja seisoi paarien ääressä.
Moneen vuoteen ei hän ollut laskeutunut pitkälleen toisen ihmisen läsnäollessa. Seisten, kävellen, istuen, polvistuen oli hän ollut nunnien nähtävänä, mutta pitkällään ei koskaan.
Vaikka hän jo oli menettänyt virkaristinsä ja pyhän sormuksensa, näytti hänen arvokkuutensa ja käskyvaltansa vielä kuuluvan hänelle niin kauan kuin hän komeana ja kookkaana seisoi pystyssä.
Hän epäröi. Ritarin puolusteleva äänensävy näytti lisäävän hänen epäröintiään ja teki alistumisen vain vaikeammaksi.
Kävi hetki hetkeltä mahdottomammaksi saada häntä asettumaan paareille.
"Laskeudu pitkällesi", lausui ritari ankarasti.
Tämän lyhyen käskyn kuullessaan värähti prioritar uudelleen; mutta sanaakaan hiiskumatta laskeutui hän pitkälleen paareille, sulki silmänsä ja risti kätensä rinnalleen. Kalpea hän oli, niin äänetön, niin liikahtamaton. Kun Hugh d'Argent, siteet käsissään, katseli häntä ylhäältäpäin, näytti nainen haudasta nostetun priorittaren marmorikuvalta. Mutta ritarin katsellessa näitä kauniita ylväitä kasvoja, pusertui kaksi polttavaa kyyneltä hänen suljettujen ripsiensä alta ja vieri avuttomasti kalpeita poskia pitkin alas.