Kaksikymmentä neljä! Yksi pyhistä sisarista ei siis ollut palannut.
Tämä oli heti ilmoitettava kunnianarvoisalle äidille.
Kiihkoissaan Mary Antony unohti mielenliikutuksen, jonka vallassa hän äsken oli ollut.
Rientäen portaita alas kiersi hän avaimen ovesta, pysähtyi hetkeksi kurkistamaan kosteaan pimeyteen, kuunteli, kuuluisiko juoksuaskeleita tai kutsuvaa ääntä, sitten hän sulki ja lukitsi oven, veti avaimen pois, ja kiiruhti kunnianarvoisan äidin kammioon.
Ovi oli raollaan, kuten hän oli sen jättänyt.
Hän koputti, mutta astui huoneeseen kutsua odottamatta, huutaen: "Voi, kunnianarvoisa äiti! Kaksikymmentä viisi pyhää sisarta lähti iltamessuun ja vain kaksikymmentä neljä on —"
Mutta hänen äänensä sammui hiljaisuuteen.
Kunnianarvoisan äidin kammio oli tyhjä.
Värähtämättä seisoi Mary Antony, hänen maailmansa meni pirstaleiksi hänen vanhain jalkojensa alla ja hänen taivaansa kiertyi kokoon kuin käärö hänen päänsä päällä ja haihtui pois.
Kunnianarvoisan äidin kammio oli tyhjä.