Kunnianarvoisa äiti oli se, joka ei ollut palannut.
"Hyvästi, oma Antony. Siunatkoon sinua Herra läsnäolollansa, kun me olemme menneet." Ah, mennyt — koskaan palaamatta!
Taas seisoi vanha maallikkosisar paikallaan kuin unennäkijä, mutta autuaallisen ilon sijasta oli hänen uneksunnassaan nyt hyljätyn surua.
Samassa kuului ovi aukenevan, askel kajahti kaukana käytävällä, refektorion portaiden tuolla puolen.
Heti tuli iäkkäille kasvoille neuvokas ja päättäväinen ilme avuttoman pelon sijaan. Sukkelaan sulki hän kammion oven, ripusti kryptan avaimen sen tavalliselle paikalle; polvistui pyhän Neitsyen alttarin eteen ja rukoili, ojentaen yhteenliittyneet kätensä: "Autuas Neitsyt, vahvista vielä kerran vanhan Mary Antonyn ymmärrystä!"
Hän nousi, löysi kunnianarvoisan äidin kammion avaimen, astui ulos ja sulki oven jälkeensä, lukitsi sen ja pisti avaimen laukkuunsa.
Käytävä oli tyhjä. Kaikki nunnat viettivät rukouksessa ja mietiskelyssä tunnin, ennenkuin refektorion kello, soisi.
Mary Antony ilmestyi keittiöön vain muutamia minuutteja myöhemmin kuin tavallista.
"Valmistakaa te illallinen", sanoi hän palvelijoille. " Minä en välitä siitä, miten pyhät sisaret tänä iltana aterioivat tai kuinka huonosti se tarjotaan. Kunnianarvoisa äiti tahtoo taas viettää yön rukoillen ja paastoten. Alaprioritar tulee tietenkin taas sadattelemaan paistia, tai sisar Mary Rebecca naukumaan sen takia kuin vanha naaraskissa, joka on näkevinään uroksen joka sopessa, vaikka kaikki urokset jo aikaa sitten ovat paenneet hänen näkyvistään. Tarjotkaa illallinen tavalliseen aikaan; ja soittakoon Abigail refektorion kelloa. Minulla on työtä muualla. Ja muistakaa että kunnianarvoisaa äitiä ei saa millään ehdolla häiritä."
* * * * *