"Kuolema! Kuolema! Kuolema!" hän kirkui; "lohdutonta, toivotonta, hirveätä! Minä pyydän elämää, minä tahdon elää; olen nuori, olen iloinen, olen kaunis. Ja minun käsketään — käsketään — käsketään painua polvilleni — moneksi tunniksi — ja katsella kuolemaa!" Hänen äänensä yltyi viiltävän kirkuvaksi. "Hah-haa! Siihen en suostu! Kuollut Jumala ei voi auttaa minua! Minä haluan elämää, en kuolemaa!"
Kirkaisten hän hypähti pystyyn, kiiti huoneen halki, takoi pyhää kuvaa nyrkeillään, repi sitä kynsillään.
Tuokion ajaksi valtasi priorittaren kivettävä kauhu. Sitten hän hyökkäsi nunnan kimppuun.
Tarttuen rikollisen molempiin ranteisiin hän heitti tämän maahan ja kiskaisi sitten seinään kiinnitetystä köydestä, joka sai ison hälyytyskellon käytävässä hurjasti helisemään.
Viipymättä kuului kiitävien askelten kopinaa; huudettiin alaprioritarta, mutta tämä oli jo paikalla.
Kun he kiskaisivat oven auki, seisoi prioritar — kasvot valkoisina, silmät leimuten ja käsivarret levällään — heidän ja ristiinnaulitun kuvan välillä.
Lattialla virui sisar Mary Seraphine lysmyyn vaipuneena.
Nunnien säikähtynyt parvi täytti oviaukon kenenkään uskaltamatta puhua tai astua sisään, kunnes vanha Mary Antony, työntyen alapriorittaren ohitse, polvistui kunnianarvoisan äidin eteen ja kohottaen tämän kaavun lievettä suuteli sitä ja painoi sen rintaansa vastaan.
Verkalleen antoi prioritar käsivarsiensa vaipua.
"Käykää sisään", hän virkkoi; ja kaikki tunkeutuivat kammioon.