Piispa rauhoitti sisar Abigailia hymyllä, sitten sanoi hän, suljettuun oveen viitaten: "Jatkakaa kertomustanne, äiti alaprioritar. Te ette tähän saakka ole antanut minulle mitään todistetta siitä, että prioritar olisi kammiossaan."
"Kun Mary Antonyn poissaolo tuli tunnetuksi, jalo herra", jatkoi alaprioritar, "tuntui meistä asianvaatimalta ilmoittaa kunnianarvoisalle äidille vanhan maallikkosisaren paosta. Minä itse naputin tälle ovelle; mutta vastaukseksi kuului sisältä vain matalaa rukoilevan veisuuta, eikä oikeastaan selvää veisuuta, vaan pelkkää hyminää, ja aina kun nunnat yön kuluessa kuuntelivat ovella tai uskalsivat uudelleen koputtaa, kuulivat he kunnianarvoisan äidin äänen lausuvan virsiä tai rukouksia. Muistattehan, jalo herra, että maanpinta rakennuksen toisella puolen on alempana kuin pylväskäytävän permanto. Kunnianarvoisan äidin akkunat ovat senvuoksi pensaston yläpuolella, joten ei ole mahdollista nähdä huoneeseen. Mutta kun sisar Mary Rebecca pimeän tultua kiersi rakennuksen ympäri, huomasi hän, että kunnianarvoisa äiti oli sytyttänyt vahakynttilät ja vetänyt verhot eteen. Tänä aamuna valo sammutettiin, verhot vedettiin syrjään, ja akkunaluukku avattiin. Sen lisäksi kunnianarvoisa äiti aamulla nousuaikaan soitti kelloa, kuten hänen tapansa on, herättääkseen nunnat — soitti sitä kammiostaan käsin tämän nuoran ja rattaan avulla."
"Ymmärrän", sanoi piispa.
"Sisar Abigail, joka jo oli jalkeilla, kiiruhti silloin kunnianarvoisan äidin kammion edustalle ja kellon vielä heilahdellessa koputti ja kysyi, saiko hän tuoda maitoa ja leipää. Yhäkin kuului vastaukseksi vain matalaa virrenveisuuta. Sisar Abigail sanoo myös, että ääni oli niin heikko ja värisevä, että hän tuskin saattoi tuntea sitä kunnianarvoisan äidin ääneksi. Ja siitä saakka on ollut hiljaista kammiossa ja suuri pelko ja ahdistus täyttää meidän sydämemme, sillä kunnianarvoisalla äidillä ei ole tapana pitää ovea suljettuna, kun koko sisarkunta kutsuu häntä sen ulkopuolella."
Piispa kohotti kättään.
"Siinä kohden te puhutte oikein, äiti alaprioritar", sanoi hän. "Ja minun tuleekin kertoa teille enempää viivyttelemättä, että prioritar ei ole kammiossaan."
"Eikö hän ole kammiossaan!" huudahti alaprioritar.
"Eikö sellissään!" parkaisi joukko pelästyneitä ääniä kuin kirkulokkeja, jotka huutavat toisilleen ennenkuin myrsky lähestyy.
"Prioritar poistui luostarista eilen iltapäivällä", sanoi piispa, "minun tieteni ja hyväksymiselläni. Hän lähti heti riittävän seurueen saattamana jonkun matkan päässä Worcesterista olevaan paikkaan, missä minäkin vietin yön. Minä olen tullut tuomaan teille hänen pyhyytensä paavin viestin, joka on lähetetty minulle suoraan Roomasta… pyhä isä käskee minun sanoa, että minä olen hänen täydellä hyväksymisellään siirtänyt priorittaren toisaanne, missä häntä tarvitaan korkeampaan toimeen. Kenties minä myös saatan kertoa teille", lisäsi piispa, luoden hyväntahtoisen silmäyksen kaikkiin näihin sulaa hämmästystä kuvastaviin kasvoihin, "että minä itse tänä aamuna suoritin juhlallisen toimituksen, johon minulla oli paavin erikoinen valtuutus ja jonka kautta teidän entinen priorittarenne vihittiin korkeampaan toimeensa. Häntä surettaa, ettei hänen ole mahdollista sanoa teille hyvästiä. Hän lähettää teille ystävällisen tervehdyksensä, kiittää teitä uskollisuudestanne ja tottelevaisuudestanne ja rukoilee että Jumalan siunaus aina olisi teidän kanssanne."
Piispa lakkasi puhumasta.