Ensinnä vallitsi hämmästynyt hiljaisuus.
Sitten tapahtui jotain odottamatonta: yht'äkkiä puhkesi alaprioritar intohimoiseen itkuun.
Koskaan ennen ei alapriorittaren oltu nähty itkevän. Tämä näky jähmetytti koko luostarin. Ja jollakin tavoin kaikki kuitenkin tiesivät hänen itkevän siksi, että sen kovan pähkinän sisällä, joka hänellä oli sydämen sijasta, oli ydin täynnä syvää rakkautta heidän jaloa prioritartaan kohtaan.
Ja muutkin nunnat itkivät, koska alaprioritar itki.
Nyyhkytys kasvoi aivan tavattomaksi. Minne piispa katsoikin, näki hän vastassaan kyynelöivän nunnan.
Äkkiä alaprioritar pyyhki silmänsä ja hillitsi mielensä taas. Hänen mieleensä juolahti, että piispan sanoihin oli mahdoton uskoa, kun kaikki heidän omat aistinsa todistivat niitä vastaan. Olihan samana aamuna kello viisi priorittaren kammiosta soitettu kelloa, joka kutsui luostarin jalkeille.
Niinpä kuivasi alaprioritar silmänsä, rankaisi nenäänsä sen osanotosta hänen olemuksensa yleiseen lankeemukseen ja lausui luoden piispaan taistelunhaluisen silmäyksen: " Jos kunnianarvoisa äiti ei ole kammiossaan, niin suvainnette, jalo herra, ilmoittaa luostarille, kuka siellä sitten on?"
"Se kysymys", lausui piispa, "voidaan pian ratkaista."
Hän otti vyöstään priorittaren tiirikka-avaimen, jonka tämä oli antanut hänelle Warwickissa.
Pistäen sen reikään avasi hän kammion oven ja astui sisään, alapriorittaren ja koko vapisevan uteliaan nunnajoukon seuraamana.