Morsiuspari, joka seisoi pyhän katoksen alla, kohotti silmänsä korkeaan alttariin päin ja näki keskellä suitsutuspilviä piispan, joka komeassa puvussaan astui sen portaita alas heitä kohti.
Moran kiitolliseen muistiin jäi siitä mikä nyt seurasi, se ihme, että kun hän oli peljännyt tuntuvan pyhän häväistykseltä antaa toiselle se mikä jo oli pyhitetty Jumalalle, osasi piispa sensijaan saada hänet tuntemaan, että hän vielä saattoi hengessään olla Kristuksen morsian, vaikka hän täyttikin lupauksensa Hugh'lle, ja myöskin, että hän astuessaan uuteen kutsumukseensa ei ollut vaipunut alaspäin entisestä asemastaan, vaan ennemmin noussut sen yläpuolelle.
Ja kun ne sanat lausuttiin, jotka tekivät hänestä vaimon, tuntui kuin piispa olisi lempeästi uudelleen verhonnut hänet arvokkuuteen, jonka hän oli menettänyt niinä nöyryytyksen hetkinä, jolloin hän Hugh'n käskystä oli laskeutunut pitkäkseen paareille.
Piispa suoritti toimituksen vaikuttavalla mahtiponnella; ja kun Hugh hänen käskystään tarttui morsiamensa oikeaan käteen omalla oikealla kädellään ja piispa laski omansa kummallekin puolelle heidän yhteenliitettyjä käsiään ja julisti heidät mieheksi ja vaimoksi, tuntui todellakin siltä kuin jumalallinen kosketus olisi yhdistänyt heidät, kuin jumalallinen ääni olisi vahvistanut heidän lupauksensa ja pyhittänyt heidän liittonsa.
Mora ei ollut koskaan ennen nähnyt miehen niin täydellisesti vaipuneen korkean toimensa täyttämiseen.
Ja kun kaikki oli ohi, kun piispa astui Shulamiten selkään ja ratsasti pois, oli hänellä pihasta lähtiessään sama ryhti kuin temppeliritarilla, joka pyhässä sodassa käy taisteluun.
Morasta tuntui, että hän oli jättänyt hyvästit sille vanhalle ystävälle, joka samana aamuna, kun he poistuivat ruusutarhasta, oli hymyillyt hänelle niin ystävällisin ja iloisin silmin ja laskenut niin hilpeätä pilaa.
Jäljelle jäi vain miehistä toinen: "loistava ritari", joka oli ilmestynyt vanhan Antonyn näyssä; rakastaja, joka oli ajanut häntä takaa luostariin saakka, kosinut häntä hänen omassa kammiossaan antamatta hänen asemansa arvon itseään aristaa, kukistanut hänen tahtonsa, pakoittanut heräämään hänen jähmettyneen sydämensä, jonka vasten tahtoa virinneen hellyyden väre oli hämmentänyt, saattanut hänet järkytyksen valtaan ehdottomasti lopulliselta näyttävän lähtöhetken ahdistuksen avulla, voittanut puolelleen piispan ja hänen kauttaan paavin, ja lopuksi itsepintaisella rukouksellaan saanut pyhän Neitsyen toimittamaan näyn hänen hyväkseen.
Sellainen oli tämä "loistava ritari", jota vastaan tähdet totisesti eivät olleet taistelleet. Kaikki esivallat ja mahdit olivat olleet hänen puolellaan, ja häntä vastassa vain nainen ja hänen omatuntonsa — ja ritari oli voittanut.
Kun ritari heidän ensi kohtauksessaan, hänen kammiossaan, oli vastaukseksi Moran kysymykseen: