"Miksi ette ole vaimonne luona?" lausunut: "Minä olen vaimoni luona; ainoa vaimo, jota olen koskaan pyytänyt, ainoa vaimo, jonka kanssa minut koskaan vihitään, on tässä" — oli Mora ollut valmis iskemään; häntä tikarilla vastaukseksi yritykseen loukata hänen puhtauttaan ja yrittänyt säälivästi hymyillä tälle tyhjälle kerskailulle.
Mutta nyt? Jos ritari nyt sanoisi: "Vaimoni on tässä", ja tavoittaisi häntä omistajan elein, saattaisi Mora vain alistuvaisesti ristiä kätensä rinnoilleen ja lausua: "Niin, herrani. Minä olen sinun. Tee minulle mitä tahdot."
Kun piispan purppuravaippa ja hänen ylväs hahmonsa hävisivät näkyvistä, niin joukkokin, joka tähän saakka oli ympäröinyt morsiusparin, hajosi kuin taikasauvan kosketuksesta. Ensi kertaa katedraalin kryptassa vietetyistä jännittyneistä hetkistä saakka Mora nyt oli kahden Hugh'n kanssa.
Hän ei ollut kyllin nuori ollakseen hämmästynyt, mutta kylliksi vanha ollakseen peloissaan, peloissaan hallitsijanluonteensa ja käskevän tahtonsa takia, joka aina oli ollut taipuvainen pikemmin murtamaan kuin taivuttamaan esteitä, joita sen tiellä oli, ja samalla peloissaan jonkin vuoksi, joka hänessä virisi vastaukseksi ritarin ylvääseen voimaan, jonkin vuoksi, joka kaipasi käskynalaisuutta, ikävöi antautumista, halusi totella; mutta jos hän olisi päästänyt sen valloilleen, olisi se tuhonnut hänen henkensä ja kääntänyt hänen heränneen hellyytensä halveksunnaksi itseään ja vihaksi ritaria kohtaan.
Näin seisoi Mora, pelko sydämessään, päivänpaisteessa ja katseli kohti tyhjää holviporttia, jonne viimeinen rengas, joka vielä yhdisti hänet luostarielämään, oli hävinnyt; ja katsomatta ympärilleen oli hän tietoinen siitä, että Debbie, joka niiaillen oli seissyt hänen takanaan, ei enää ollut siellä, että Martin Goodfellow, joka oli pidellyt Shulamiten päitsiä piispan noustessa satulaan, oli hävinnyt yhtäänne ja muut miehet toisaanne; hän oli elävästi tietoinen siitä, että hän ja Hugh nyt olivat kahden; ja peloissaan värisi hän uudelleen, kuten hän oli värissyt kryptassa, sitten hän äkkiä tuli tästä tietoiseksi ja äkillinen yllyke, häpeä ja mielipaha, sai hänet kääntymään ja katsahtamaan Hugh'hun.
Tämä oli tosiaankin Mary Antonyn näyn "loistava ritari"! Hän oli vihkiäisiään varten pukeutunut hopealla kirjailtuun valkeaan pukuunsa, joka hänellä viimeksi oli ollut yllään illallisilla piispan luona palatsissa. Tämän asun vaikuttavana vastakohtana oli hänen tumma päänsä ja hänen vartalonsa ylväs kauneus, ja Mora, joka etupäässä muisti hänet soreana, sulavana ja hilpeänä nuorukaisena, havaitsi ensi kertaa hänen miehisen muhkeutensa ynnä muutoksen, minkä kaikki hänen kokemansa, hänen kärsimänsä ja kestämänsä oli hänessä aiheuttanut.
Kryptassa edellisenä päivänä ja sitä seuraavina tunteina hän tuskin oli sallinut silmäinsä kohdistua Hugh'hun; vaikka tämä alituisesti oli hänen vieressään, oli hän pysynyt Moran näköpiirin ulkopuolella.
Siitä saakka kuin Hugh kryptassa oli verhonnut hänet vaippaansa, ei hän ollut koskenut häneen kertaakaan, kunnes kirkko vastikään mahtisanallaan oli käskenyt hänen tarttua morsiamensa oikeaan käteen.
Moran mieli palasi edellisen päivän tapahtumiin. Muistelevan ajatuksen välähtävällä nopeudella hän taas eli jokaisen kokemuksen siitä hetkestä saakka kun mustarastaan kutsu kajahti kryptassa. Hän tunsi avuttoman kauhunsa, kun näkymättömät kädet nostivat hänet ilmaan; verkkaisan, huojuvan etenemisen, jota asemiesten tahdikas astunta säesti, tukahuttavan pimeyden, kun raskas vaippa sulki pois ilman ja valon, josta huolimatta hänellä oli selvä tietoisuus siitä, minä hetkenä paarit siirtyivät tuomiokirkosta ulos päivänpaisteeseen; äkillisen pysähdyksen, kun piispa kohtasi paarit, ja sitten hänen yhä avuttomana maatessaan heidän välillään
— Symonin kysymyksen ja Hugh'n vastauksen, jotka olivat täynnä salattua merkitystä ja täyttivät hänet voimattomalla vihalla, ne kun osoittivat, mitenkä täydellisesti piispa oli Hugh'n salajuonessa mukana. Sitten Hugh'n pyynnön, piispa käden, jonka hän tunsi päällään ja piispan äänen, joka kohosi siunaukseen. Sitten uudelleen vain tahdikasta astuntaa ja paarien säännöllistä huojumista, mutta nyt miesten kannat kolahtivat katukiviin ja ääniä kuului kaikilta tahoilta, hilpeitä tervehdyksiä, laulunpätkiä, keveitä sukkeluuksia, jotain kauppaa tai kokousta koskevia satunnaisia sanoja, karkeita kirouksia; ja kaiken aikaa samaa tahdikasta astuntaa ja Hugh'n kannusten kilinää.