Yhä ilmaisivat Moran kasvot epäuskoista ihmetystä.
"Hänen nimensä?" kysyi hän ja odotti vastausta avoimin huulin ja tuijottavin silmin.
"Isä Gervaise", vastasi ritari.
Hän näki Moran kalpenevan, kunnes tuskin värin häivääkään oli jälellä.
Muutamaan minuuttiin hän ei puhunut sanaakaan; molemmat istuivat äänettöminä; Hugh havaitsi, kuinka peloittavan paljon hän pani alttiiksi ja oli taipuvainen katumaan liiallista rehellisyyttään.
"Entä kuka kertoi sinulle tämän", kysyi Mora vihdoin, "tämän tarinan isä Gervaisen rakkaudesta nuorta tyttöä kohtaan, jolla oli tuskin puolet hänen iästään?"
"Piispa Symon kertoi sen minulle kolme yötä sitten."
"Kuinka oli piispa voinut saada tietoonsa niin erikoisen ja salaisen asian? Ja kuinka tuli hän kertoneeksi sen sinulle?"
"Hän oli kuullut sen isä Gervaiselta itseltään. Hän kertoi sen minulle senvuoksi, että hän muistaessaan tämän muinaisen uhrauksen sinun naisellisuutesi ja äitiytesi täyttymyksen hyväksi aina oli ollut taipuvainen surkuttelemaan sitä, että sinä olit valinnut osaksesi luostarielämän ja siitä johtuvan naimattomuuden; ja tämä saattoi hänet ensi hetkestä saakka auttamaan minun asiaani. Ehkäpä piispa, vihkiessään meidät tänään, tunsi, että hän vihdoinkin kruunaisi sen jalon itseuhrauksen, jonka isä Gervaise niin kauan sitten oli tehnyt."
Sydämessään kasvava pelko näki Hugh Moran kasvojen lisääntyvän kalpeuden, hänen huultensa ankaran viivan, jotka vielä äsken olivat olleet niin armaasti raollaan.