"Ah!" huudahti Hugh, "minun ei olisi pitänyt kertoa sinulle tätä! Kömpelö haluni olla salaamatta sinulta mitään on tärvellyt hetken, joka muuten olisi ollut niin täydellinen!"
"Sinä teit oikein, kertoessasi minulle tämän, rakas ritarini", sanoi Mora, ja hellyyden väre häivähti hänen ankarilla kasvoillaan, hiljaisena kuin henkäys, joka liikahuttaa viljavainiota. "Eikä mikään tässä maailmassa ole niin täydellinen kuin totuus. Jos totuus avaisi kuilun, jonka kautta minä syöksisin helvettiin, tahtoisin kuitenkin ennemmin omistaa sen kuin koettaa päästä paratiisiin valheen arvotonta keinoa käyttämällä!"
Ja hänen lausuessaan nämä sanat oli hänen äänessään kaiku, jolla hän oli tottunut järkyttämään heikommat nunnistaan, kun nämä olivat tehneet jotakin väärää.
"Rakas ritarini, ellei piispa olisi ennättänyt ennen minua nimittäessään ratsunsa olisin minä tosiaankin löytänyt oivan uuden nimen sille! Mutta nyt minä pyydän sinua ystävyytesi takia jättämään minut hetkeksi yksin sortuneen kuvani kanssa, jotta saan koota sen sirpaleet ja saattaa ne kunnialla hautaan."
Ja samalla hänen tarmonsa petti. Hän laski yhteenliitetyt kätensä pöydälle ja nojasi niihin päänsä.
Epätoivo valtasi ritarin, kun hän seisoi siinä avuttomana, katsellen tätä ylvästä kumartunutta päätä.
Hän ikävöi laskea kätensä näille armaille kultaisille hiuksille.
Mutta Moran hartioita puistatti ankara kyyneleetön nyyhky, ja ritari pakeni pois ruusumajasta.
* * * * *
Astuessaan nurmikon yli, jota myöten piispa oli edellisenä iltana kävellyt, Hugh kirosi äkkipikaista kieltään, mutta kuitenkin oli hän sydämessään tietoinen siitä, ettei hän olisi voinut toimia toisin. Sanat, jotka Mora oli lausunut totuudesta, tuottivat hänelle kuitenkin helpoitusta. Niin oli hän aina itsekin tuntenut. Mutta kävisikö nyt ilmi, että hänen rehellisyytensä oli häneltä tärvellyt onnen mahdollisuudet, ja Moralta myös?