Uuden nimen?… Mikä se mahtoi olla?… Mikä ihmeessä olikaan piispan ratsun nimi?… Sheba? Ei, sehän oli hänen aasinsa! Salomon? Ei, se oli hänen tammansa! Mutta kuinka voi tamma saada nimen Salomon?
Hänen järkkyneessä mielentilassaan häntä järjettömästi vaivasi, että tamma oli saanut nimensä kuninkaan mukaan, jolla oli seitsemän sataa vaimoa. Sitten muisti hän, että se oli "musta, mutta pulska", ja hänen mieleensä juolahti oikea nimi, Shulamite. Niinhän se oli — ei Salomon, vaan Shulamite. Olihan hän lukenut tuon nimettömän Itämaan paimenen lemmenrunon rabbin kanssa vuorilinnoituksessa. Rabbi huomautti, että tuo sana tässä merkityksessä käytettynä tarkoitti "päivänpaahtamaa". Suloinen Shulamite neito, joka oli paimentanut vohliansa ja hoitanut viinitarhojansa Idän auringolle alttiina, oli polttanut otsansa ruskeaksi ja hänen rinnallaan olivat kuningas Salomonin tuoksuavaan haaremiin suljetut Jerusalemin tyttäret kalpeita kuin lakastuvat liljat. Muistaessaan mustan tamman kiiltävän pinnan ihmetteli Hugh, siitä hetkisen huvitettuna, luuliko piispa "Korkean Veisun" neidon olleen etiopialaisen.
Silloin muisti hän etsimänsä nimen — "Ikonoklastes". Niin tosiaan — ratsun nimi oli Ikonoklastes. Mutta miksi oli piispa antanut sellaisen nimen valkealle ratsulleen?
Umpimähkään astuessaan nurmikolla polkaisi ritari äkkiä kukkalavaa. Samalla oli hän kuulevinaan piispan lempeän äänen lausuvan: "Minä annoin sille nimen Ikonoklastes, koska se polki tärviölle muutamia kukkalavoja, joihin minä olin pannut paljon aikaa ja huolta ja jotka olivat minulle ylen rakkaat."
Ah!… Niinpä niin! Kauniin kukoistuksen, lupaavain taimien, rakastettavan hoidetun tarhan hävittäjä… Siltäkö hän näytti Moran silmissä? Puhtaassa luostarikammiossaan Mora olisi voinut pysyä uskollisena tyttöaikansa hellimälle ihanteelle; ja nyt kun hän tiesi, että rakkaus oli sen häneltä riistänyt, olisi hän voinut siitä hengessään ehjästi nauttia. Aikanaan olisi hän kai myös havainnut, että piispa ja isä Gervaise olivat sama henkilö, ja monivuotinen pilvetön ystävyys olisi ollut heidän erilleen joutuneiden sydäntensä viihdykkeenä, ellei hän — kukkalavojen tärvelijä — olisi kömpelösti puuttunut asiaan.
Ja kuitenkin — Mora oli ollut hänen kihlattunsa, Moran rakkaus oli ollut hänen, paljon senjälkeen kuin isä Gervaise oli jättänyt maan.
Kuinka saattoi hän uudelleen voittaa Moran itselleen samanlaisena kuin tämä oli kahdeksan vuotta sitten, kun he linnanmuurilla erosivat?
Kuinka saattaisi hän vapauttaa itsensä ja hänet näistä käsin tuntumattomista, kirkollisista kahleista?
Hänen mieleensä muistui, kuinka tukalaa hänen oli ollut kävellä valkoisten sisarten pukuun verhottuna, jolloin laahaavat liepeet ehkäisivät hänen askeleitaan. Hänen mieleensä muistui, mitä helpotusta hän oli tuntenut niistä päästessään ja saadessaan esteettä astua.
Miksei nytkin astua tielle, joka nopeasti veisi hänet valtaansa?