Mutta samalla rakkaus, joka ei etsi omaansa, tämä outo uusi taju, joka äskettäin oli hänessä virinnyt, tyynnytti rauhallansa hänen värähtävän sydämensä. Edellisenä päivänä kryptassa viettämäänsä hetkeen saakka oli hän rakastanut Moraa oman onnensa, tavoitellut häntä oman ilonsa takia. Mutta nyt hän tiesi, ettei hän voinut ottaa itselleen mitään onnea Moran kärsimysten hinnalla.
"Minun pitää opettaa häntä olemaan napisematta", huusi valtiasvaisto, joka piili hänen olennossaan.
"Minä en saa antaa hänelle mitään syytä vavista", vastasi se uusi uskollinen hellyys, joka nyt vallitsi hänen joka ajatustaan Morasta.
Palatessaan nyt takaisin ruusumajaan, Hugh tapasi Moran istumassa, kyynärpäät pöytään nojaten, leuka käsien varassa.
Hän oli itkenyt, mutta hänen tervehdyshymyllään oli sävy, jota Hugh tuskin oli osannut odottaa.
Hugh kävi suoraan asiaan. Se näyttikin olevan ainoa keino päästä näistä kietovista pulmista.
"Mora, sydämeeni koskee se, että koettaessani olla rehellinen sinua kohtaan, minä tietämättäni olen polkenut kukkalavojasi, joissa sinä kauan olet hoitanut muistojesi kauniita yrttejä ja myöskin minä pelkään, että tieto tästä jalommasta rakkaudesta tekee sinulle vaikeaksi ajatella elämääsi liittyneenä lempeen, joka näyttää sinusta vähemmän pystyvän itseuhraukseen".
Mora tuijotti häneen tavalla, joka ilmaisi pelkästään hämmästystä.
"Rakas ritarini", lausui hän, "totta on, että minä huomaan olleeni harhaluulojen vallassa, mutta en suinkaan mitä sinuun tulee. Et sinä polkenut mitään kukkalavojani. Turmeltunut on vain jumaloitu kuva, jota minä syvimmässä kunnioituksessa rakastin kuten nunna saattaa rakastaa suojelusenkeliään. Tieto, että hän rakasti minua niinkuin mies rakastaa naista ja että hän pakeni tätä rakkautta, jottei tuottaisi onnettomuutta itselleen ja minulle, muuttaa muuksi tämän vuosikausia pyhänä pitämäni muiston. Tänä aamuna kolme nimeä tulkitsi minulle sitä, mikä on korkeinta, jalointa, parasta: Isä Gervaise, piispa Symon ja Hugh d'Argent. Nyt on jälellä vain piispa ja sinä. Älä jätä minua, Hugh, silloin minä todellakin joudun hyljätyksi".
Ritari naurahti hilpeästi. Hänen sydämensä helpotuksen piti päästä purkautumaan. "Jos minä jättäisin sinut, Mora, niin sittenhän olisi vain piispa jälellä."