"Mora, minä vien sinut ensin omaan kotiisi, sinne, missä me monta vuotta sitten rakastimme toisiamme ja erosimme. Kaikki on siellä ennallaan. Väkesi, joka sinua rakasti ja välillä oli poissa, on tuotettu takaisin. Seitsemän päivämatkan kuluttua olemme siellä. Minä olen lähettänyt miehiä edellemme pitämään huolta majapaikastamme kutakin yötä varten ja kaikesta muusta. Päästyämme sinun linnaasi, Mora, olemme noin kolmen tunnin ratsastuksen päässä minun linnastani, jonne minä toivon saavani kulettaa sinut. Siihen saakka, vaimoni, kuin me sinne tulemme, olkaamme keskenämme kuin kihlatut, vaikkakin meidät on tänä aamuna juhlallisesti vihitty. Kotiin päästyämme on oleva sinun oman valintasi varassa tulla minun omakseni milloin ja miten tahdot. Tähän saakka ottamamme askel — poistumisesi luostarista ja tulosi minun luokseni — on välttämättä ollut tehtävä ripeästi, jos mieli sen ollenkaan onnistua. Mutta kun se nyt on suoritettu, ei enää ole mitään syytä kiiruhtaa. Kiihkoisen haluni siivet leikattakoon, niin että se jaksaa noudattaa sinun taipumustasi!"
Hugh vaikeni, katsellen Moraa halajavin hymyin. Tämä ei vastannut, jonka vuoksi ritari jatkoi taas:
"Minä olen suunnitellut, että mistress Deborah matkatavarani ja luotettavan saattueen kera kulkee suorinta ja parasta tietä seuraavaan yöpaikkaan. Siten sinä ja minä olemme vapaat ratsastamaan minne meitä haluttaa, saamme käydä katsomassa vanhoja paikkoja, joita meitä huvittaa nähdä uudelleen. Tänään voimme ratsastaa Kenilworthin kautta ja siten tulla ensimäiseen majapaikkaamme pohjanpuolella. Martin ottaa mistress Deborah'n takasatulaan ratsunsa selkään. Jos hän kyllästyy matkustamaan sillä tavoin, voi hän saada sijaa matkatavaravankkureissa. Mutta minulle on kerrottu, että hän hyvinkin pystyy matkustamaan ratsain. Me lähetämme heidät edellemme, silloin on tullessamme kaikki sinua varten valmiina. Jos nykyistä säätä kestää, on meillä joka päivä nautittavana kokonainen maailma päivänpaistetta ja kauneutta; ja joka päivä vie meidät, vaimoni, päivämatkan verran kotiamme lähemmäs. Onko tämä sinulle mieleen? Olenko minä ottanut kaiken huomioon?" Mora nousi ja astui ritarin viereen ruusutarhan ovelle.
Ylhäältä putosi kultainen ruusu hänen hiuksiinsa.
Hänen silmänsä olivat kyynelten kostuttamat.
"Niin täydellisesti olet sinä kaiken ajatellut ja suunnitellut, rakas uskollinen ritarini, että minusta tuntuu kuin olisi pyhä Neitsyt sinua opastanut. Kun me nyt ratsastamme ulos päivänpaisteeseen, on minun uudelleen tottuminen suureen maailmaan, ja sinähän olet kärsivällinen ja kenties opetat minulle asiat, jotka minä olen unohtanut."
Mora epäröi; ojensi kätensä puoleksi ritaria vastaan, mutta kun tämä ei eleeseen vastannut, risti hän ne rinnalleen.
"Hugh, kovalta tuntuu, että minun pitää leikata sinun loistavat siipesi; mutta — Hugh! Luuletko että nunnan sydän koskaan voi tulla samanlaiseksi kuin muiden naisten?"
"Taivas varjelkoon!" vastasi ritari kiihkeästi, ajatellen Eleanoria ja Alfridaa.
Ja kun he poistuivat ruusumajasta ja yhdessä kävelivät nurmikon poikki, hymyili Mora, sillä hän muisti, mitenkä piispa tänä aamuna oli vastannut samaan kysymykseen aivan samoin sanoin.