Henkilöt, jotka parhaiten tunsivat piispan, puhelivat usein keskenään hänen ihmeteltävästä elinvoimastaan ja tarmostaan ja heidän mielilauseensa hänestä oli, ettei hän ollut koskaan väsynyt. He olisivat osuneet oikeampaan, jos olisivat sanoneet, etteivät he koskaan olleet nähneet häntä väsyneenä.

Piispalla oli kauan ollut elämänohjeena, ettei ruumiin eikä sielun väsymystä koskaan pitänyt näyttää muille. Kuta väsyneempi hän oli, sitä valmiimpi oli hän hymyilemään, sitä keveämmät hänen liikkeensä, sitä alttiimpi oli hän kallistamaan korvansa anojille, jotka vetosivat hänen myötätuntoonsa tai harrastukseensa.

Seurassa hän ei koskaan huokaissut, kuten isä Pietari teki, kun hän nautittuaan ylen runsaasti lohta, paistettua metsänriistaa ja rusinapiirakkaa oli vatsanväänteitten takia taipuvainen alakuloisuuteen.

Hän ei koskaan haukotellut kirkonkokouksessa, yhtä vähän säädyllisesti peittämällä suunsa kädellään kuten laiha espanjalainen kardinaali teki, kuin häpeämättömästi avoimin suin, kuten teki Eveshamin pyöreä ja punakka apotti, paljastaen vastassaan istuville hämmästyneille veljille ontelomaisen nielunsa, punaisen ja vahvan kielensä ja terveen hammasrivinsä.

Sitäpaitsi piispa olisi yhtä hyvin saattanut tuoda ruttosairaan vaatteen taloon, jossa oli terveitä lapsia, kuin astua johonkin seuraan väsynein ilmein ja ikävystyneellä tavalla.

"Hän ei ole koskaan uupunut", sanoivat senvuoksi hänen ystävänsä.

"Hän ei tiedä, mitä väsymys onkaan", myönsivät hänen tuttavansa.

"Ei sellaista työtä voida lukea ansioksi, joka ei tekijälleen ole miksikään taakaksi, vaan pikemminkin huviksi", lausuivat hänen kykyjensä kadehtija!

"Häntä riivaa tarmon paholainen", pilkkasivat hänen vihamiehensä. "Jos tämä paholainen ajettaisiin hänestä ulos, raukenisi hän samassa."

"Hän on täynnä pyhää henkeä", selittivät hänen ihailijansa, "ja siitä saa hän sellaisen voiman, että hän voi tehdä työtä lakkaamatta, tietämättä mitään ihmisten tavallisesta heikkoudesta".