Eikä kenkään tiennyt, että piispa Symonin uskontoon kuului salata väsymyksensä muilta.
Kerran kuitenkin, kun hän oli istunut puhelemassa priorittaren kammiossa, oli tämä äkkiä noussut sanoen: "Te olette väsynyt, isä. Jääkää tänne hiljaa istumaan; minä kirjoitan sill'aikaa messukirjaani."
Prioritar oli astunut pöytänsä ääreen, ja piispa oli jäänyt istumaan kuten nytkin, paitsi että hänen katseensa silloin saattoi viipyä priorittaren kasvoilla, kun tämä istui kirjansa ylle kumartuneena.
Hetkisen kuluttua oli piispa kysynyt: "Mistä te tiedätte, että minä olin väsynyt, rakas prioritar?"
Katsettansa kohottamatta tämä oli vastannut:
"Siitä, että te hymyilitte kahdesti, vaikkei ollut mitään aihetta hymyillä."
Taas kesti tuokion lepoisaa hiljaisuutta — prioritar työskenteli ja piispa katseli sitä. Sitten jälkimäinen huomautti: "Ystäväni sanovat, etten minä ole koskaan väsynyt."
Ja prioritar oli vastannut: "He puhuisivat enemmän totta, jos he sanoisivat, että te ette koskaan paljasta itseänne."
Piispa hämmästyi huomatessaan olevansa näin hyvin ymmärretty. Hän tuskin pystyi panemaan hiippaa päähänsä, niin oli prioritar kukkuroinut hänen päänsä kiitoksen laakerilla. Ja tämä oli ainoa hetki, jolloin piispa kysyi itseltään, uskoiko prioritar tosiaan, että isä Gervaise lepäsi valtameren pohjassa. Miehelle tuottaa aina hämmästystä, kun naisen hairahtumaton vaisto kohdistuu häneen itseensä.
Nyt, tänä musertavan uupumuksen hetkenä hän palautti mieleensä kuvatun kohtauksen. Sulkien edessään olevan avaran näköalan silmistään ja avaten nämä kohti muistojensa lumottuja maisemia, hän oli näkevinään nuo tyvenet kasvot, niiden jaloa itsehillintää tulkitsevan puhtaan ilmeen, kun hän istui siinä kumartuneena kirjailemansa sivun yllä. Hän näki priorittaren riippuvan hunnun vakavat viivat ja poimut, hänen pitkien sormiensa hienostuneet liikkeet, jopa hänen povellaan riippuvan jalokivillä koristetun ristinkin, hänen korkean toimensa merkin.