Näin menneisyyteen silmäten piispa palautti mieleen tämän hiljaisen hetken suuren rauhan, priorittaren istuessa työnsä ääressä. Mitään sanoja ei tarvittu. Piispalle soi levon priorittaren pelkkä läsnäolo ja tietoisuus, että hän tiesi hänet uupuneeksi. Taas katsahti piispa mielikuvaansa. Mutta nyt olivat hunnun poimut hävinneet. Kultainen kehä ympäröi hänen kauniit loistavat hiuksensa.
Piispa avasi väsyneet silmänsä ja kiinnitti ne uudelleen maisemaan.
Hän arveli, että kahden perättäisen päivän pitkät ratsastukset olivat ruumiillisesti taittaneet hänet; ja hänen ponnistuksensa taatakseen naiselle, joka oli hänelle kalliimpi kuin oma elämä, turvan ja onnen oli nyt vaihtunut henkiseksi uupumukseksi, joka näytti tekevän hänet kykenemättömäksi katsomaan silmästä silmään tulevia yksinäisiä vuosia. Ajatus että prioritar nyt oli ritarin luona, ei tuottanut hänelle kärsimystä. Pelkoa aiheutti hänessä vain ajatus että tapahtuisi jotain odottamatonta, joka estäisi heidän onnensa puhkeamasta täyteen kukoistukseensa.
Piispa ei ollut koskaan rakastanut Moraa niinkuin mies sitä naista, jonka kanssa hän tahtoo solmia avioliiton; — ainakin oli hän heti tukehduttanut ja ehkäissyt tämänsuuntaiset rakkautensa oireet.
Hänestä tuntui, että hän alusta saakka oli rakastanut häntä niin kuin Josef oli mahtanut rakastaa neitsyttä, joka oli hänen huomaansa uskottu — joka oli hänen eikä kuitenkaan hänen, josta näyssä oli lausuttu "Maria, sinun vaimosi", mutta joka kantoi tätä nimeä vain siksi, että Josefilla olisi oikeus varjella ja hoitaa häntä, joka oli pyhimmän lipas ja Korkeimman siipien suojassa: Jumalan Äiti, pyhä Neitsyt iänkaiken.
Piispasta tuntui, että ilo, jota hän oli tuntenut siitä saakka kuin hän oli joutunut Worcesterin piispanistuimelle ja ollut Moran suojelijana, oli sellainen, että Josef hyvin olisi saattanut sen ymmärtää; ja nyt hän oli tehnyt suurimman uhrauksensa, ja se oli jättänyt hänet itsensä epätoivon valtaan.
Edellisenä iltana, heti kun vanhan maallikkosisaren ruumis oli poistettu priorittaren kammiosta, oli piispa kerännyt kaikki sellaiset esineet, joille Mora pani erikoista arvoa ja jotka hän oli pyytänyt piispan varaamaan itselleen; ne olivat enimmäkseen piispan lahjoja hänelle.
Hartauskirjat, joita Mora niin usein oli jäljentänyt ja kääntänyt, lepäsivät nyt piispan pöydällä.
Hänen uupunut katseensa viivähti niissä. Kuinka usein olikaan hän nähnyt noiden valkeiden sormieni avaavan niiden raskaat hakaset ja verkkaan kääntävän niiden lehtiä.
Kirjat jäivät jälelle, mutta Mora oli mennyt.