Piispan uupuneet aivot toistivat yhä uudelleen tätä selvää seikkaa; sitten alkoivat ne kuvitella sen vastakohtaa. Mitähän, jos kirjat olisivat menneet, mutta Mora itse jäänyt…? Ja hänen mielessään muodostui aivan luettelo kaikesta siitä, mikä kernaasti olisi saanut mennä menojaan, ilman että hän olisi sitä kaivannut, kunhan vaan tuo rakas olisi jäänyt… Pian oli palatsi… kaupunki… luostarikirkkokin siirtynyt luetteloon… Hän eli yksinään Moran kanssa auringonlaskussa… ja taivaanranta hohti… ja kohta hän ja Mora astuivat Mary Antonyn kultaisia portaita myöten ylös, yhdessä…
Vait!… "Niin päästi Hän omansa rauhaan."
* * * * *
Piispa oli juuri käynyt luostarin hautausmaahan siunaamassa iäkkään maallikkosisaren kuluneen ruumiin.
Kun hän oli ilmaissut haluavansa itse toimittaa hautausmenot, oli alaprioritar hämmästyneenä rohjennut ruveta kiistämään vastaan.
Koko nunnakunnan historian aikana ei sellaista kunniaa oltu suotu edes laitoksen taloudenhoitajattanne, sitä vähemmän kenellekään maallikkosisarelle. Isä Pietari tai priori ne toimittaisi? Jos prioritar itse olisi ollut kysymyksessä, silloin olisi ollut toisin —
Harvat muistavat nähneensä Worcesterin piispan ystävällisistä silmistä purkautuvan äkillisen suuttumuksen salaman. Mutta alaprioritar ei koskaan unohtanut sen jähmettävää vaikutusta.
Ja suurella komeudella ja juhlallisuudella kuin olisi Valkoisten sisarten prioritar itse ollut kysymyksessä, laskettiin Mary Antony eukon halvat jäännökset luostarin hautausmaahan, paikkaan, jonka hän oli itse valinnut puoli vuosisataa aikaisemmin. Koko järjestö oli suuren murheen vallassa. Se suuri menetys, minkä he olivat kärsineet, kun prioritar salaperäisellä tavalla poistui heidän keskuudestaan, painoi nunnain mieliä raskaasti; ja jollakin tavoin, jota he eivät osanneet itselleen selvittää, näytti se olevan yhteydessä vanhan maallikkosisaren kuoleman kanssa.
Kun hautauskulkue verkkaan asteli tietään kappelista kypressikujan ja hedelmätarhan kautta hautausmaalle, tipahtelivat nunnien murheellisilta kasvoilta kyyneleet yhtä paljon rakkaudesta entistä prioritarta kohtaan kuin surusta Mary Antonyn menetyksen johdosta. Maallikkosisarten pieni ryhmä nyyhkytti lakkaamatta. Sisar Abigail, jota Antony eukko niin usein oli nimittänyt "rähiseväksi homsuksi", osoitti tässä viime kohtauksessa nimensä täysin oikeutetuksi.
Kun kulkue taas järjestyi poistuakseen haudalta, tajusi sisar Mary Seraphine, että nyt, kun Mary Antony oli saatettu leposijaansa, oli tullut hetki, jolloin hän sopivasti saattoi tulla huomion keskustaksi ja päästä takaisin luostariin muiden käsivarsien kannattamana. Senvuoksi yllätti hänet pyörtymiskohtaus ja hän putosi päistikkaa maahan.