* * * * *
Hugh d'Argent katseli aamun sarastusta — hopeajuovaa purppuranpunaisessa pilvessä.
Hänen sydämensä täytti kuvaamaton rauha ja onni. Hänelle oli paljon arvokkaampaa, että hänen morsiamensa oli tullut hänen luokseen totellen jumalallista näkyä, kuin jos hänen miehinen lempensä olisi kukistanut Moran ja tämä olisi antautunut hänelle vastoin omaatuntoaan.
Ja hän tiesi myös, että hänen kärsivällinen itsekurinsa vihdoinkin saisi palkkansa. Nunnan sydän ei häntä enää peljännyt. Hänen rakastamansa nainen oli hänen yhtä varmasti kuin konsanaan.
Kun päivä alkoi pilkistää taivaanrannasta, kullaten sen kevyet rusopilvet, kääntyi Hugh tornin kiertoportaisiin, astui alas ja meni huoneeseensa. Ja tuskin oli hän laskeutunut vuoteelleen, kun pelkkä ilo sai hänet vajoamaan uneen.
* * * * *
Mutta tumman havumetsän ja taivaanrannalla olevain kumpujen takana katseli neljä ratsumiestä, jotka olivat lähteneet liikkeelle tien vieressä olevasta majatalosta ennen aamunkoittoa, taivaan avartuvaa hopeajuovaa ja kullanhohdetta, joka oli lähestyvän päivän tervetullut merkki.
Niin syvästi nukkui Hugh d'Argent, ettei hän ensinkään herännyt, kun ulkoportin äänekäs koputus kolme tuntia myöhemmin sai portinvartijan jalkeille; ja vaikka hänen akkunansa oli pihalle päin, ei hän kuullut kavionkapsetta, kun veli Philip kolmen miehen saattamana ratsasti linnaan.
Ritari ei herännyt, ennenkuin koputus kuului hänen omalla ovellaan ja hän vuoteesta hypähtäessään näki — kuin oudossa, hurjassa unessa — veli Philipin, joka tomuisena ja uupuneena seisoi kynnyksellä ojentaen hänelle piispan kirjeen.
XLV luku