Mora hymyili muistaessaan, kuinka hän ratsastaessaan ulos Warwickin kaupungin portista oli itsekseen suunnitellut, että kunhan hän onnellisesti pääsee omaan linnaansa, hän jää sinne päiväkausiksi, viikoiksi, ehkäpä kuukausiksikin!
Hän ojensi käsivarret levälleen, sitten heilautti hän ne päänsä päälle.
"Vie minut kotiin", kuiskasi hän. "Hugh, mieheni, vie minut kotiin."
Alhaalla olevasta pensaasta kuului rastaan liverrys:
"Tee se nyt! Tee se nyt! Tee se nyt!" Hilpeästi naurahtaen hypähti Mora vuoteestaan ja katsoi ulos kesän aurinkoiseen luontoon, jossa humisi kuumeinen elämä, jossa kukat tuoksuivat ja lintujen liverrys kaikui.
"Mikä hääpäivän aamu!" huudahti hän. "Koko luonto huutaa minulle 'Herää! Nouse!' Ja minä olen unikeko! Nyt minun pitää kiiruusti pukeutua mennäkseni etsimään ja tervehtimään rakastajaani!"
"Tee se nyt!" lauloi rastas.
* * * * *
Raikkaana ja tuoksuvana kuin aamu itse poistui Mora puoli tuntia myöhemmin huoneestaan ja ohjasi askeleensa kohti isoja portaita.
Kuullessaan huutoa pihalta ja hevosten tömistelyä, pysähtyi hän akkunaan ja katsahti alas.