"Ah!" huudahti hän, "kuinka voin erota sinusta!"
Työntäen sormensa syvemmälle ritarin hiuksiin ja kumartuen hänen ylitseen kuiskasi Mora äärettömällä hellyydellä: "Kuinka saattaa vaimosi siunata sinua?"
Moran povelle kiinnitettyjen tuoreitten ruusujen tuoksu verhosi ritarin niin että hän pidätti hengitystään.
"Siunaa minua", sanoi hän tukahdutetusti, "niinkuin Valkoisten sisarten priorittarella oli tapana siunata nunniaan ja köyhiä luostarin portilla."
"Armaani!" sanoi Mora ja hymyili. "Se tuntuu jääneen niin kauas!" Mutta kun Hugh yhä kumartuneena odotti, antoi Mora äänellensä vakaan sävyn, nosti kätensä ja laski ne juhlallisin elein takaisin hänen päälaelleen. "Herra siunatkoon sinua", sanoi hän, "ja varjelkoon sinua, ja tuokoon pyhä Neitsyt, joka on palauttanut minut sinulle, onnellisesti sinut takaisin taas!"
Silloin kohotti Hugh päätään ja katsahti Moran kasvoihin, ja hänen silmistään kuvastuva murhe pani Moran hellyyden väreilemään tavalla, jolla niiden lemmenhehku tai syvä intohimo ei koskaan ennen ollut häntä liikuttanut.
Moran huulet avautuivat; hän hengitti kiihkeästi; hän olisi tahtonut painaa ritarin povelleen; hän olisi tahtonut suudelmillaan poistaa tämän tuntemattoman murheen, hän olisi tahtonut tukahduttaa ritarin tuskan syleilynsä armauteen.
Mutta äkkiä kumartuen kohotti ritari hänen kaapunsa lievettä ja kosketti sitä huulillaan; sitten hän nousi ja jätti Moran siihen, taakseen katsahtamatta.
Hän jätti Moran yksikseen pitosaliin. Ja kun tämä seisoi siinä sykkivin sydämin kuunnellen ritarin kaukaa kuuluvia käskyjä, hevosen kavion kapsetta pihan kivityksellä, hänen heittäytyessään satulaan, porttien avautumista ja ratsasjoukon häipymistä kuuluvilta, näytti Morassa tapahtuvan muutos. Hän ei enää tuntenut itseään onnelliseksi kaihoavaksi morsiameksi, joka etäisiä maita matkattuaan vihdoin pääsee kotiinsa takaisin.
Hän tunsi taas olevansa Valkoisten sisarten prioritar. Luostarin kylmä käsi tuntui vielä kerran pusertuvan hänen sykkivän sydämensä ympärille.