Piispa kumartui jälleen Roomasta saapuneen kirjeen yli, kädellään varjostaen kasvojaan.
Hän saattoi tuskin hillitä levottomuuttaan, mutta hän ei tahtonut antaa veli Philipille tilaisuutta huomata, kuinka utelias hän oli kuulemaan ritarin vastausta.
Hän kuuli oven avautuvan ja sulkeutuvan ja lujan astunnan kajahtavan permannolla. Se ihmetytti häntä, sillä maallikkoveljellä ei ollut tapana tulla hänen eteensä niin sotaisin askelin ja kilisevin kannuksin. Mutta hänen huomionsa oli liian kiintynyt odottamaansa Hugh d'Argentin kirjeeseen, niin että hän vain tiedottomasti pani nämä seikat merkille.
"Pianpa sinä palasit, kunnon Philip", sanoi hän katsettaan kohottamatta. "Olet toimittanut asiasi paremmin kuin uskalsin odottaakaan. Jätitkö itse minun kirjeeni sir Hugh d'Argentin käsiin, ja oletko tuonut minulle jalon ritarin vastauksen?"
Miksei veli Philip vastannut mitään?
Miksi kulki hänen hengityksensä kiihkeänä — toisin kuin rotevan maallikkoveljen, kun tämä oli kiireestä hengästynyt; pikemminkin kuin epätoivoisen miehen, joka on purrut hampaansa yhteen hillitäkseen kielensä?
Piispa pyörähti ympäri istuimellaan ja huomasi katsovansa kasvoista kasvoihin Hugh d'Argentia — Hugh'ta, joka tomuisena ja uupuneena tuijotti häneen silmin, jotka pitkiin aikoihin eivät olleet tienneet unesta mitään.
"Sinäkö?" huudahti piispa ja hämmästys saattoi hänet poikkeamaan tavallisesta rauhallisuudestaan.
"Sinäkö? Täällä!"
"Niin, minä", sanoi ritari. "Hämmästyttääkö teitä, herra piispa, nähdä minut täällä? Eikö teitä, katsoen siihen, mitä suvaitsitte ilmoittaa minulle kirjeessänne, ennemminkin hämmästyttäisi, jos minä en olisi saapunut tänne — niin kiireesti kuin ratsu saattoi minut kiidättää?"