XLVIII luku
OMITUINEN SATTUMA.
Neljäntenä päivänä miehensä lähdettyä Mora nousi muurille katsomaan komeaa auringonlaskua.
Mieluista oli hänen myös viipyä paikalla, missä hän ynnä Hugh olivat viettäneet tuon ihmeellisen yön kuutamossa, jolloin Mora oli kertonut miehelleen näyn ja tämä oli seuraavana päivänä luvannut viedä hänet kotiinsa.
Mora pysähtyi kiertoportaitten päässä olevan matalan holvioven kynnykselle, muistaen mitenkä hän siinä oli kääntynyt kuiskaamaan: "Minä rakastan sinua." Ah, miten usein hän senjälkeen olikaan sanonut: "Rakas mieheni, minä rakastan sinua! Palaa onnellisesti luokseni, palaa pian luokseni; minä rakastan sinua!"
Se, että Hugh oli jättänyt hänet silloin, kun hänen lempensä oli valmis vastaamaan Hugh'n lempeen, oli saattanut tämän kehittymään yhä syvemmäksi ja voimakkaammaksi.
Ja nyt Mora myös täydellisemmin tajusi, kuinka jalosti ritari oli hillinnyt itsensä, kuinka ritarillista hienotunteisuutta hän oli osoittanut vaimoaan kohtaan, kuinka ylevä hänen epäitsekkyytensä oli. Ensi hetkestä saakka oli Hugh'n käyttäytyminen häntä kohtaan ollut täydellistä; ja nyt oli hänen ainoa halunsa, että jos hänen lempensä saattoi antaa korvauksen siitä, oli Hugh sen saava.
Ah, milloinka hän saapuisi! Milloinka hän saapuisi!
Mora ei voinut olla kädellään varjostamatta silmiään ja katselematta tietä pitkin kohti kuusimetsää, vaikka nyt oli vasta neljäs päivä Hugh'n lähdöstä — päivä, jolloin tämä saattoi saapua Worcesteriin, jos hän ratsasti kiivaasti — ja aikaisintaan vasta yhdeksäntenä päivänä saattoi Mora toivoa hänen palaavan.
Mitenkä verkkaan kuluivat päivät. Kuitenkin ne olivat täynnä rauhaa ja iloa.