Siitä hetkestä saakka, jolloin Mora oli astunut ulos päivänpaisteeseen, päättäen lujasti käydä eteenpäin taaksensa katsomatta, oli hän innolla ja mielihalulla antautunut hoitamaan taloaan ja tiluksiaan. Niinpä oli hän jo toisena päivänä saanut aatteen, jonka hän heti oli toteuttanut.
Ottaen Martin Goodfellowin mukaansa oli hän ratsastanut Hugh'n kotiin. Ja kuten hän oli odottanutkin, oli hän havainnut sen olevan suuresti naisellisen hoidon tarpeessa. Ja hän oli heti ryhtynyt panemaan toimeen välttämättömimpiä järjestelyitä, jotta kaikki olisi kunnossa, kun Hugh palatessaan veisi hänet kotiinsa.
Moran johdolla hänen tuleva huoneensa pantiin täydellisesti kuntoon; hänen omat tarve esineensä siirrettiin sinne, ja kaikki tehtiin niin valmiiksi, että hän ynnä Hugh voisivat lähteä liikkeelle minä hetkenä tahansa, tarvitsematta matkatavaroita ja palvelijoita, ja yhdessä ratsastaa kotiin.
Tässä huoneessa oli kaksi ovea, joista toinen muutamia porrasaskeleita myöten johti parvekkeelle, toinen avautui suoraan suureen saliin, joka oli talon keskeinen huone.
Mora seisoi mielellään tällä ovella, katsellen tuota mahtavaa huonetta avaroine liesineen, jonka kummallakin puolen oli mahtava veistoksin koristettu nojatuoli, seinillä aseita ja muistomerkkejä urotöistä, mikä kaikki teki siitä Hugh'n kodin. Ja Mora muisti, mitä Hugh tästä paikasta oli lausunut pyhää Neitsyttä rukoillessaan: "Sääli yksinäistä kotia, murheellista liettä… ja lähetä hänet luokseni."
Nyt se ei enää ollut oleva yksinäinen ja murheellinen. Eikä sen omistajan uskollinen sydän enää ollut jäävä tyydyttämättömäksi.
Tänä päivänä oli Mora käynyt siellä kolmannen kerran. Mennessään hän ynnä Martin olivat ratsastaneet maantietä myöten, sillä heillä oli vaatteita ynnä muuta tavaraa sälytettynä satuloihinsa; mutta he palasivat lyhempää tietä metsän kautta, joka oli äänetön ja sammalpohjainen, vilpas ja viheriä.
"Tämän matkan kautta hän oli saanut viehättävät valmistuksensa loppuunsuoritetuiksi. Vaikkapa Hugh saapuisi tänä iltana ja haluaisi viivyttelemättä ratsastaa kotiin, saattoi Mora käskeä satuloimaan Iconin ja sanoa: 'Minä olen valmis, rakas ritarini; lähtekäämme'."
Niinpä seisoi Mora linnan muurilla, katsellen auringonlaskun punaista loimua, joka näytti liekehtivän kuin kullankarvaisen kaupungin muureilta; sitten hän kädellä silmiänsä varjostaen loi vielä kerran katseensa tielle.
Juuri silloin tuli tummasta kuusimetsästä näkyviin yksinäinen ratsumies.