Mora seisoi pitosalissa, samalla paikalla, missä Hugh heidän erotessaan oli polvistunut, kun tuo tummaverinen, vähän hurjapään näköinen mies astui sisään.
Mutta epäilemättä ei hänen käytöstään sopinut soimata. Hän tempasi päähineensä pois heti kun näki Moran, astui muutaman askelen eteenpäin ja pysähtyi sitten kumartaakseen syvään; astui taas vähän eteenpäin ja kumarsi taas.
Mora lausui: "Te tahdoitte tavata miestäni, hyvä ystävä, niinhän? Hän on poissa ja palaa tuskin ennenkuin neljän päivän kuluttua aikaisintaan. Onko asianne sir Hugh'lle sitä laatua, että minä suullisesti voin toimittaa sen hänelle?"
Mora toivoi, etteivät nämä rohkeat tummat silmät huomaisi, millä hehkuvalla mielellä hän nyt ensi kertaa puhui Hugh'sta vieraalle omana miehenään.
Vieras vastasi koruttomin sanoin, kuin suorasukainen sotilas.
"Jalo rouva, kun en tavannut ritaria, jota minä olen kaukaa ratsastanut etsimään, on minun paras kertoa asiani teille.
"Vuosia sitten, Syyrian taisteluissa, oli minulla onni kerran sodan melskeessä joutua vierekkäin sir Hugh d'Argentin kanssa. Uskottomat iskivät minut maahan, ja pahasti haavoittunut kun olin, olisin minä joutunut heidän armoilleen, ellei tämä jalo ritari, nähdessään minun suistuvan, olisi pyörtänyt hevostaan ja raivannut itselleen tietä luokseni, iskien vihollisiani oikeaan ja vasempaan. Nostaen minut taakseen satulaan laukkasi hän sitten kanssani pois. Silloin minä Luccan pyhän ristin kautta vannoin, että jos minä koskaan saisin tilaisuutta tehdä jonkun palveluksen sir Hugh'lle, Hopeisen Kilven ritarille, matkustaisin vaikka maailman ääreen sen tehdäkseni.
"Kymmenen yötä sitten minä sattumalta ratsastin Worcesterin ja Warwickin keskivaiheilla olevan metsän kautta. Kun minua vastaan tuli joukko roistoja, käännyin minä ratsuineni tieltä syrjään, kätkeytyen tiheikköön. Mutta Worcesterista päin tulevan yksinäisen ratsumiehen ei onnistunut välttää heitä. Minun nähteni he karkasivat hänen kimppuunsa, pakoittivat hänet laskeutumaan ratsunsa selästä, riistivät hänet paljaaksi ja käskivät hänen jalkaisin palata samaa tietä takaisin. Minä en voinut tehdä mitään häntä auttaakseni. Meitä oli vain kaksi, heitä täysi tusina. Rosvot ryöstivät rahat uhrinsa laukusta. Siitä löysivät he myös kirjeen, jonka he heittivät pois arvottomana. Minä huomasin, minne se putosi, lähelle piilopaikkaani.
"Kun melske oli ohi, uhri paennut ja rosvojoukko ratsastanut tiehensä, tulin minä esiin, poimin kirjeen maasta ja pistin sen omaan laukkuuni. Niin pian kuin aurinko nousi, otin minä sen esiin taas, ja huomasin hämmästyksekseni, että se oli osoitettu urhoolliselle pelastajalleni, Hopeisen Kilven ritarille. Se näytti olevan tähdellinen, koska sen kuoressa oli paitsi Warwickin linnaa mainittu kuusi pysähdyspaikkaa pohjoiseen johtavalla tiellä; niinikään oli mainittu että se oli toimitettava perille mitä pikimmin.
"Minusta näytti, että minä nyt olin saanut tilaisuuden tehdä urhoolliselle ritarille palveluksen. Sen vuoksi minä olen osoitetta seuraten ratsastanut paikasta toiseen, ja vihdoinkin minä olen päässyt tänne Norellen linnaan, missä minä saan kuulla, että hän, jolle olin aikonut kirjeen jättää, on ratsastanut etelään toista tietä myöten. Täten on aikeeni tehdä hänelle palvelus rauennut tyhjiin."