Ja nyt oli Hugh lähtenyt, mennyt tälle monipäiväiselle ratsastusmatkalleen tapaamaan piispaa, jolta hän oli saanut kirjeen, joka riittämättömin yksityiskohdin kertoi hänelle jonkun tärkeän seikan. Epäilemättä tämä ensimäinen kirje, joka Moralla nyt oli kädessään, oli tarkoitettu saavuttamaan hänet ensin. Epäilemättä hänen ei olisi tarvinnut ensinkään matkustaa, jos hän olisi saanut sen.
Tätä seikkaa harkitessaan Mora melkein tietämättään mursi sinetit. Hän alkoi jo kiertää auki pergamenttia, mutta kysyi itseltään, lukisiko hän sen nyt vai odottaisiko Hugh'n paluuta.
Kauan hän ei kuitenkaan epäröinyt. Kirjehän koski niin läheisesti häntä. Sen verran oli Hugh ilmoittanut. Oli kenties välttämätöntä heti ryhtyä toimiin ensimäisen kirjeen johdosta, joka niin omituisen sattuman kautta oli tullut perille vasta toisen jälkeen. Ja ellei hän ottanut selvää sen sisällöstä, ei hän voisi toimia.
Mora nousi taas kiertoportaita myöten muurille.
Lännen kultaiset pilvimuurit olivat kalvenneet, mutta verenkarvainen lippu näytti vielä liehuvan taivaanrannalla. Sen yläpuolella oli taivas kirkas.
Samalla tuolilla istuen, millä hän oli kertonut Mary Antony eukon ihmeellisen näyn, Mora luki piispan kirjeen.
XLIX luku
KAHDESTI PETETTYNÄ.
Verenkarvainen lippu häipyi ja hävisi.
Sen yläpuolella oleva taivas tummeni purppuraiseksi ja tuijotti tyhjin silmin alla olevaan maailmaan. Tuon tuostakin muurilla yksinään istuva nainen kohotti murheiset kasvonsa kohti taivasta, mistä tähtien kirkkaat silmät avautuivat häntä vastaan.