Nunnat, jotka kerääntyivät kammioon, omaksuivat Mary Antonyn käsityksen tästä oudosta tapahtumasta, polvistuivat permannolle tyhjän vuoteen ääreen ja vaipuivat hartaaseen rukoukseen.
Mutta silloinen prioritar oli käytännöllinen luonne; hän määräsi heti lyhdyt sytytettäviksi ja lähti itse etsimään maanalaisesta käytävästä.
Hänen ei tarvinnut kulkea pitkälle.
Agatha sisaren pyhä henki oli todellakin siirtynyt, taivaaseen.
He tapasivat hänen hennon ruumiinsa pitkällään oven edessä, ja kädet olivat ruhjoutuneet verille taottuaan hurjasti sen raudoitettua pintaa.
Hän oli juoksennellut edes ja takaisin kosteassa pimeydessä kolkuttaen ensin luostarin pylväskäytävän alapuolella olevaan oveen, sitten toiseen oveen, joka peninkulman päässä johti tuomiokirkon kryptaan.
Mutta nunnat olivat sulkeutuneet kammioihinsa etäälle pylväskäytävästä; Worcesterin kaupungin kelpo asukkaat nukkuivat rauhallisesti uneksimattakaan tuosta epätoivoisesta olennosta, joka juoksi edes ja takaisin heidän alapuolellaan — hoiperrellen, kompastellen, kaatuillen, nousten jälleen kaatuakseen, rientäen kaiken aikaa sokeasti eteenpäin; ja kuulusteltaessa tuomiokirkon suntio tunnusti, että kuullessaan kuorikellarista huutoja ja kolkutusta niin myöhäisellä hetkellä hän oli joutuisasti sulkenut ulko-oven, lukenut ave -rukouksen ja lähtenyt kotiin illastamaan; tiesihän hän hyvin, että moiseen aikaan saattoi siellä alhaalla vaeltaa vain pahoja henkiä suuressa tuskassa.
Niin oli sisar Agatha parka kovien kärsimysten jälkeen päässyt rauhaan, ja suuresti kunnioitettiin hänen muistoaan aina siitä pitäen.
Enemmän kuin viisikymmentä vuotta oli vierinyt. Silloinen prioritar ja useimmat niistä, jotka olivat astuneet tuossa kulkueessa, olivat jo kauan maanneet Agatha sisaren vieressä luostarin kalmistossa. Mutta Mary Antony, joka oli nyt vanhin maallikkosisarista, ei herennyt koskaan laskemasta tarkoin, sikäli kuin nuo hunnutetut olennot vaelsivat hänen ohitseen, eikä kertomasta kaikille uusikoille tämän välttämättömyyden surullista syytä. Ja niin se nunna, jonka vuoro oli astua viimeisenä kulkueessa, rukoili, ettei hän joutuisi kuulemaan takanaan Agatha sisaren kiireisiä askelia; eikä kukaan lähtenyt yksinään pylväskäytävään pimeän tultua, jotta ei kuulisi Agatha sisaren poloisten hentojen käsien takovan oven raudoitusta.
Niin jättää kiusaantuneiden aivojen tuska häviämättömän merkin ympäristöön, missä mieli on muinoin kärsinyt, vaikka vapautunut henki onkin jo aikoja sitten paratiisin rauhassa unohtanut tuon lievän koettelemuksen, jota kesti vain sen tuokion, minkä se tarvitsi iki-iloon siirtyäkseen.