Viime aikoina oli vanha maallikkosisar Mary Antony alkanut pelätä, että sattuisi tekemään jonkin erehdyksen tässä juhlallisessa laskutoimituksessa. Sen vuoksi hän oli sydämensä syvyydessä keksinyt keinon, jonka hän pani täytäntöön skapularionsa suojassa. Vyötaskussaan hänellä oli varalla viisikolmatta kuivattua hernettä. Kun sitten kukin hunnutettu olento, noustuaan kryptan ovelta johtavia portaita, siirtyi verkalleen ohitse, pudotti hän herneen oikeasta kädestään vasempaan. Kaikkien hurskaiden sisarten astuttua ohitse oli hänellä, jos kaikki olivat palanneet, vasemmassa kädessä viisikolmatta hernettä eikä pussissa ainoatakaan.
Tämä salainen herneiden käsittely muuttui jonkinlaiseksi leikiksi Mary Antonylle. Hän säilytti herneitä pienessä palttinapussissa, ja usein otti hän ne esiin ja leikki niillä ollessaan yksinään omassa kammiossaan, sijoitti kaikki riviin ja määräsi oman makunsa mukaan, mikä herne esittäisi kutakin noista hurskaista sisarista.
Iso valkoinen herne, hienomman näköinen kuin toiset, oli jalo prioritar itse. Muuan hiukan kurtistunut herne, kova, ruskea ja rosoinen, sai edustaa äiti alaprioritarta, vanhahkoa nunnaa, jota Mary Antony ei rakastanut, koska hänellä oli terävä kieli ja kärkäs silmä huomaamaan virheitä. Ja eräs väritön pilkullinen herne oli muka sisar Mary Rebecca, jota vanha maallikkosisar halveksi sydämensä syvyydestä kavaltajana, urkkijana ja valehtelijana; sillä milloin ikänä luostarissa kuiskailtiin jotain valheellista tai häpeällistä juttua, saattoi sen alkuperän juontaa sisar Mary Rebeccan juoruavasta kielestä ja pahanilkisestä mielestä.
Kun kaikki kammion lattialle levitetyt herneet olivat saaneet nimensä, määräsi vanha Mary Antony etäisen kivilaatan, johon auringonvalo osui, taivaaksi, toisen, osittain varjossa olevan, kiirastuleksi ja kolmannen, joka sijaitsi erikoisen pimeässä kaukaisessa nurkassa, helvetiksi. Sitten hän rupesi, näpäyttelemällä taitavasti peukaloa ja keskisormea, lennättelemään pyhiä sisaria sinne, mihin kukin hänen arvostelunsa mukaan kuului.
Jos peli onnistui hyvin, päätyi jalo prioritar varmasti taivaaseen käväisemättä edes pikimältään kiirastulessa; äiti alaprioritar kieri kiirastuleen jääden sinne; ja väritön pilkullinen herne lensi suoraa päätä helvettiin!
Kun nämä olivat tulleet varmasti sijoitetuiksi, hieroi Mary Antony käsiään ja hilpeästi hihittäen päätti pelin umpimähkään, koska hänestä oli jotensakin samantekevää, minne muut hurskaat sisaret sattuivat joutumaan.
II luku
MARY ANTONYN PAKINOITA.
Kun Mary Antony laahusti verkalleen siimeksestä päivänpaisteeseen, lehahteli hänen edellään iloisesti pari pikku siipiä ja punarinta-satakieli laskeutui kaiteelle kivipenkin taakse, jolla maallikkosisaren oli tapana vartoa, kuullakseen avaimen kiertyvän pylväskäytävän alaisen raskaan oven lukossa.
"Senkin tyhjänpäiväinen vintiö!" huudahti Mary Antony, jonka vanhat kasvot vääntyivät ihastuksesta. "Mokomakin turhamainen punatakki-veijari! Sitä julkeutta, kun tunkeutuu paikkaan, missä asustaa vain naisia ja minne ei yksikään miehinen olento saa astua! Sinun olisi paras muistella varoitukseksi, kuinka kävi leipuripojan, joka rohkeni kiivetä puuhun kurkistellakseen muurin ylitse, mitä pyhät sisaret tekivät puutarhassaan. Perästä päin hän kerskaili tekosestaan ja laski leikkiä siitä, mitä muka oli saanut nähdä; mutta kun mahtava lordi-piispamme sen kuuli, niin hänpä otatti kiinni sen leipuripojan, ja vaikka tämä rukoili armoa ja vannoi keksineensä koko jutun kerskatakseen sillä, niin häneltä puhkaistiin nuo rohkeat silmät tulisilla pihdeillä ja ruumis hirtettiin samaiseen oksaan, jolle hän oli kavunnut. Niin kävisi sinullekin, senkin houkko, jos Mary Antony antaisi ilmi metkusi. Haluttaisiko sinua joutua hirteen punatakkeinesi?"