Punarinta-satakieli oli kuullut Mary Antonyn kertovan tämän varoittavan tarinan jo monet kerrat loppumattomasti sitä vaihdellen.
Toisinaan leipuripojan kieli leikattiin poikki juurtaan myöten; toisinaan hän menetti korvansa, tai oli hänet sidottu kärryjen perään ja raahattu pyövelien ruoskimana Tythingin halki. Usein hän esiintyi sämpyläsaksana, ja kerran hän oli ollut paistinkääntäjä lordi-piispan omassa taloudessa. Mutta olivatpa alkuvalmistelut minkälaiset tahansa ja rikollinen leipuri, sämpyläsaksa tai paistinkääntäjä, niin loppu oli aina ollut yhtä turmiollinen: hänet oli hirtetty samaiseen puuhun, johon hän oli jumalattomana ja uhkarohkeana kiivennyt.
Tämä oli vanha tarina. Iäkästä maallikkosisarta lukuun ottamatta olivat kaikki, jotka saattoivat taata sen todenperäisyyden, eronneet maailmasta; ja äskettäin oli kunnianarvoisa äiti ankarasti kieltänyt Mary Antonya kertomasta sitä uusikoille tai yleensä puhumasta siitä yhdellekään nunnalle.
Ja niin hän kertoi sen joka päivä punarintasatakielelle; ja koska tämä ei ollut leipuripoika, sämpyläsaksa tai paistinkääntäjä eikä tuntenut minkään rikoksen painavan omaatuntoaan, niin se kuunteli vähääkään pelkäämättä. Sitten se hypähti likemmäksi Mary Antonya ja katseli häntä kiihkeän uteliaana kirkkailla silmillään.
Tänä erikoisena iltapäivänä se lensi juuri samaiseen puuhun, johon tuo pälyilevä ja kovaosainen leipuripoika oli kiivennyt, sijoittui oksalle, joka työntyi luostarin muurin ylitse, ja kajahdutti ilmoille iloisen liverryksen.
"Hoh-hoo, sinä pikku houkkio, joka koreilet ruskeassa takissa ja punaisissa liiveissä!" hihitti Mary Antony nojautuen luisevilla käsillään kivikaiteeseen seisoessaan eräässä pylväskäytävän kaarroksessa puu tarhan puolella. "Sellainenko sinun 'ruokalukusi' on? Mutta kuuleppas, herra Punarinta, kuka on kertonut minulla olevan juustoa laukussani? Ehei, pitäisikö vielä olla juustoakin laukussa viidenkolmatta pyhän sisaren lisäksi, jotka ovat paluumatkalla iltamessusta? Hyi sinua, senkin häpeämätön pikku ahmatti! Pahoin pelkään, ettei sinulla ole ainoastaan uljas ulkomuoto, vaan myöskin pöyhkeä vatsa; aivan päin vastoin kuin sillä mahtavalla ranskalaisella kardinaalilla, joka niin prameasti vieraili meillä pääsiäisen aikaan. Hänellä oli pöyhkeä ulkomuoto ja — Tule takaisin, senkin pikku vintiö, niin kerron sinulle, mitä kardinaalilla oli tulipunaisen vyönsä alla. Sellaisia asioita ei käy huutaminen puunlatvoille. Saisin ehkä vielä luettavakseni kymmenen paternosteria, jos antaisin sinun houkutella itseni moiseen tekoon. Mutta sinun korvaasi kuiskaten minä lukisin vain yhden; sillä sen näin omin silmin, ettei siellä ollut mitään. Totuus ei pala tulessakaan: ja vaikka on kysymys näinkin tärkeästä totuudesta, ei vastuunalaisuus jää katsojan kannettavaksi."
Mary Antony kumartui kaiteen ylitse katsellen ylöspäin. Iltapäivää urinko osui hänen ystävällisten vanhojen kasvojensa punertavalle pergamenttihipiälle valaisten ryppyverkkoa, jonka ajan verkkainen pyörä oli yhdeksänkymmenen vuoden kuluessa kutonut.
Mutta punarinta-satakieli viserteli ja lauloi liikahtamatta oksaltaan. Se oli kyllästynyt kuuntelemaan tarinoita leipureista ja sämpyläsaksoista. Se ei ollut laisinkaan utelias tietämään, mitä ranskalaisen kardinaalin tulipunaisen vyön alla oli ollut. Se himoitsi herkkupaloja, joita se tiesi olevan kätkettyinä sisar Mary Antonyn nahkalaukkuun. Ja niin se jäi oksalleen laulamaan.
Kurkistaessaan ylöspäin pylväiden välistä tuo vanha hahmo pehmeni helläksi punarinta-satakielen laulusta.
"Enhän minä henno antaa sinun ruokalukusi kaikua kuuroille korville", virkkoi Mary Antony kopeloiden laukkunsa kannattimia.