* * * * *
Alisen muurin vaiheilla asteli prioritar vakavissa mietteissä edes ja takaisin kypressikujannetta pitkin. Mary Antonyn suuttumuksen huudahdus osui hänen korviinsa heikkona, mutta epäämättömänä. Kääntyen hän kulki hiljaa vehreätä nurmikkoa pitkin marjakuusipensaikon toisella puolen, mutta seisahtui kummastuneena ennättäessään pyökin vaiheille. Sillä vanhan maallikkosisaren ääni tunkeutui pensaikon lävitse, ja ensimmäiset kuulemansa sanat tuntuivat priorittaresta aivan käsittämättömiltä.
"Voi sinua, hurmepukuinen ritari!" voihki Mary Antony. "Suokoon taivas, että petollisuutesi koituu omaksi onnettomuudeksesi! Tänne sinä tunkeudut, meidän yksinäisimpiin paikkoihimme, kerjäät ruokaa, jota ei käy kieltäminen, houkuttelet mairekielin vanhaa Mary Antonya, niin että hän sallii sinun kurkistaa hurskaita sisaria — sinä rohkea, häijy mies! — ja sitten ryöstät itse kunnianarvoisan äidin! Hoh, olisitpa vain vienyt mukanasi äiti alapriorittaren, niin hänpä olisi muuttanut kotisi, piessyt lapsiasi ja parantanut omat kurjat tapasi, senkin kiittämätön lurjus! Tai jos olisit ottanut sisar Mary Rebeccan, niin hän vasta olisi kuumentanut sinulta korvat kertomalla vaimollesi kauniita juttuja uskottomuudestasi, kuiskailemalla, että Mary Antony on nuorempi ja kauniimpi kuin hän. Mutta kaikkea vielä! Heistä ei kelpaa kumpikaan! Sinun täytyy tietenkin siepata itse kunnianarvoisa äiti. Voi sinua, senkin pyhyyden häpäisijä! Älä seiso siellä minua pilkaten! Missä on kunnianarvoisa äiti?"
"Täällähän minä olen, Antony kulta", virkkoi prioritar lepytellen ja astuen nopeasti esiin pensaikon takaa.
Yksi ainoa silmäys ilmaisi hänen mieltään huojentaen, että maallikkosisar oli yksinään. Kyyneleitä valui tämän kurttuisen, vanhan hahmon ryppyjä myöten. Hän polvistui ruohikkoon; vieressään hänellä oli iso kimppu kukkivia rikkaruohoja, penkillä herneitä kuluneesta pellavapussista ulos kierineinä. Oksalla hänen yläpuolellaan istui punarintasatakieli kurkottuen veitikkamaisin silmin katselemaan hajalleen valuneita herneitä.
Priorittaresta tuntui siltä, että varmaankin vanha maallikkosisar oli menettänyt järkensä.
Kumartuen alaspäin hän koetti nostaa tätä maasta; mutta Mary Antony heittäysi eteenpäin, syleili kunnianarvoisan äidin jalkoja ja suuteli niitä syvän katumuksen ja murheen valtaamana.
"Ei, ei, nouse nyt, Antony kulta", virkkoi prioritar lujasti. "Nouse! Minä käsken sinua. Päivä on kuuma. Sinä olet nähnyt unta. Ei yksikään rohkea, häijy mies ole tunkeutunut näiden muurien sisäpuolelle. Ei täällä ole mitään 'hurmepukuista ritaria'. Nouse nyt katsomaan. Me olemme kahden."
Mutta pysyen yhä polvillaan Mary Antony kohottausi puoleksi, ja viitaten yläpuolella riippuvaan oksaan hän sai sanotuksi kesken nyyhkytyksiään: "Se rohkea, häijy mies on tuolla!"
Kohottaen katseensa prioritar kohtasi alaspäin kurkistavan punarinta-satakielen kirkkaan silmän.