Mitä ihmettä? Aivan oikein! Siellähän oli "hurmepukuinen ritari".
Prioritar hymyili. Hän alkoi tajuta.
Punarinta-satakieli puhkesi voitonriemuiseen lauluun. Tällöin vanha Mary Antony, maaten yhä polvillaan, heristi kohotettua nyrkkiään.
Prioritar nosti hänet maasta ja veti viereensä penkille.
"Istuudu nyt minun rinnalleni", hän sanoi, "ja tee täysi tunnustus. Huojenna vanhaa sydäntäsi kertomalla minulle koko tarina. Sitten julistan punarinta-satakielelle tuomion, jos se osoittautuu nimensä mukaiseksi varkaaksi."
Niinpä prioritar sai nyt luostarin puutarhassa, punarinta-satakielen liverrellessä heidän yläpuolellaan, kuulla kumman tarinan: kuinka Mary Antonya oli alkanut pelottaa, että hänelle sattuisi erehdys päivittäisessä laskutehtävässään; kuinka hän oli keksinyt keinon turvautua herneisiin; kuinka hän oli nimittänyt herneet Valkoisten sisarten olemuksen mukaan; kuinka hän leikitteli niillä kammiossaan; kuinka hän oli saanut kesytetyksi punarintasatakielen; kuinka hän oli tottunut juttelemaan tuolle pikku linnulle asioita, joita ei käynyt toisille kertominen; ja kuinka hän sen vuoksi oli tullut tänä aamuna näyttäneeksi sille herneensä, mistä oli seurauksena tämä aavistamaton onnettomuus — kunnianarvoisan äidin ryöstö.
Prioritar kuunteli ulkonaisesti vakavana, koettaen salata jokaisen merkin sisäisestä rattoisuudesta, joka valtasi hänet aivan puistattavan voimakkaana. Mutta useammin kuin kerran hänen oli käännettävä kasvonsa Mary Antonyn kurkistavalta katseensa, kun vanhus yritti levottomana tutkia, siirtikö tämä syntiluettelo hänet anteeksiannon mahdollisuuden ulkopuolelle.
Prioritar ei jouduttanut kertomusta. Hän tiesi, kuinka tärkeä kaikkein vähäpätöisinkin pikkuseikka oli tuolle mielelle, joka nyt paljasti itsensä hänelle ehkäiseminen tai jouduttaminen olisi saanut Mary Antonyn tuntemaan, ettei tunnustus ollutkaan perin pohjainen.
Sen vuoksi prioritar kuunteli äärettömän kärsivällisenä istuen päivänpaisteisessa puutarhassa, missä heitä ei häirinnyt muu kuin kerran tai pari holvikäytävää myöten hiljaa liukuva hunnutettu olento, joka, huomatessaan kunnianarvoisan äidin lepäävän pyökin siimeksessä, teki kunnioittavan kumarruksen ja kiirehti tiehensä taakseen katsahtamatta.
Kun kielevä vanha ääni lopulta vaikeni, peitti prioritar ystävällisellä kädellä nuo rauhattomat sormet, jotka sulkeutuivat ja avautuivat ehtimiseen kouristuen, ja piteli niitä lujasti omiinsa kätkettyinä.