"Olkoon siitä pyhimyksille kiitos", sanoi piispa. "Silloin ei mitään vahinkoa ole tapahtunut. Sinä ja minä yksin tunnemme asian kokonaisuudessaan, ja sinun ja minun, jotka tahdomme suojella Moran onnea hengellämme, on katsominen, ettei hän koskaan saa aihetta epäilyksiin."
Hugh d'Argent kohotti päätään ja katsoi suoraan piispaan.
"Herra piispa", sanoi hän, "luuletteko että Mora olisi poistunut luostarista ja tullut minun luokseni, ellei olisi esiintynyt mitään näkyä eikä ilmestystä, jonka kautta pyhä Neitsyt laski hänen kätensä omaani?"
"Ei, rakas poika, sitä hän ei olisi tehnyt. Olihan hän vielä samana aamuna, kuten sinulle kerroin, jaloin polkenut paavin lupakirjaa eikä tahtonut ottaa vastaan mitään vapautusta valoistaan. Mikään muu ei riittäisi, sanoi hän, kuin suoranainen ilmestys, joka olisi lähtöisin pyhästä Neitsyestä itsestään."
"Mutta", lausui ritari verkkaan, "eikö siis ollut mitään näkyä, herra piispa? Ei mitään ilmestystä? Ei mitään lausuttua sanaa tai annettua merkkiä?"
Piispa kohtasi hänen vakavan katseensa, täynnä syvää tutkistelua. Hän tuijotti eteensä vaivautuneesti, sitten hän hymyili ja teki torjuvan kädenliikkeen.
"Meidän kesken sanoen, rakas Hugh — vaikka ei ole hyvä näinkään ollen sanoa se liika selvään — meidän kesken sanoen ei tietenkään mitään — ihmeellistä tapahtunut, sitä lukuun ottamatta että pyhä Neitsyt epäilemättä terästi Antony eukon järjen. Siksi on sinun vaimostasi varmastikin kiittäminen juuri tätä järkeä, ja saat ylistää pyhää Neitsyttä sen terästämisestä."
Mutta silloinpa ritari nousi seisoalleen.
"Mutta minä en suvaitse", sanoi hän, "että minun on vaimostani kiittäminen rienausta ja petosta."
Piispa kumartui eteenpäin ja tarttui molemmin käsin tuolinsa kädensijoihin. Hänen kasvonsa olivat vallan värittömät, mutta hänen silmänsä näyttivät terästutkaimien tavoin lävistävän ritarin, joka ei saanut katsettaan irroitetuksi niiden terävästä valosta.