Kun piispa vihdoin puhui, oli hänen kuiskauksensa järkyttävämpi kuin jos hän olisi huutanut.
"Hullu!" sanoi hän. "Kiittämätön, harkitsematon hullu! Mitä sinä moisilla sanoilla tarkoitat?"
"Nimittäkää minua hulluksi, jos tahdotte, herra piispa", sanoi ritari, "se on minulle yhdentekevää niin kauan kuin omatuntoni ei nimitä minua roistoksi."
"Mitä sinä moisilla sanoilla tarkoitat?" jatkoi piispa.
"Minä tarkoitan, herra piispa, että jos totuus avaisi eteeni kuilun, joka syöksisi minut helvettiin, tahtoisin kuitenkin kernaammin omistaa sen, kuin yrittää päästä paratiisiin valheen hataria keinoja käyttämällä."
Monen vuoden kuluessa oli piispa Symon ollut lakkaamatta työssä, hän oli paljon kärsinyt, paljon aikaansaanut, paljon menettänyt. Ihmeteltävää ei liene, että hän nyt menetti malttinsa.
"Kautta pyhän Pietarin avaimen!" huusi hän.
"Minä en välitä, herra ritari, putoatko helvettiin vai kiipeätkö paratiisiin. Mutta minun asiani on katsoa, että sinä et järkytä sen naisen mielenrauhaa, jonka kanssa olet mennyt naimisiin. Senvuoksi minä varoitan sinua, että jos sinä lähdet täältä sellaisissa aikeissa, et elävänä pääse määräpaikkaasi."
Ritari hymyili. Uupumuksen verho kohosi kuin taian vaikutuksesta hänen silmistään, ne loistivat taas kirkkaina.
"Pelkät uhkaukset eivät voi saada minua paljastamaan miekkaani, herra piispa, mutta hahmoittukootpa nämä uhkaukset ihmismuotoon, niin kautta pyhän Yrjänän minä tulen mielihalulla vastaamaan niihin. Tällä samalla miekalla minä kerran raivasin itselleni tien saraseenijoukon läpi. Luuletteko, että tusina Worcesterin salamurhaajia voisi estää minua saavuttamasta vaimoani?"