Joku sävy ritarin sanoissa tyynnytti piispaa, jokin välke hänen silmissään tukahutti kirkkoruhtinaan suuttumuksen. Edellisessä tajusi hän sellaisen lemmen syvyyden, johon hän ei olisi uskonut Hugh d'Argentin pystyvän; jälkimäisessä tyyntä rohkeutta, jopa iloa lähestyvän vaaran johdosta, johonka hänen uhkauksensa murtuisivat kuin myrskylaineet graniittikallioita vastaan.
Piispa omisti sen arvokkaan, mutta harvinaisen kyvyn, että hän pystyi heti huomaamaan sen mikä on välttämätöntä ja siihen alistumaan. Ja kun hän oli astunut askelen harhaan, oivalsi hän sen ja ryhtyi erehdystään korjaamaan jo ennenkuin hänen vastustajansa oli sitä huomannutkaan.
Vihastus valtasi piispan niin harvoin, että se nyt koski häneen ruumiillisesti kipeänä voimattomuuden tuntona. Suljetuin silmin nojasi hän päänsä tuolin selustaan. Hänen muutenkin hienonkalpeat kasvonsa näyttivät nyt kuin norsunluuhun veistetyiltä. Hänen huulensa avautuivat, mutta hengitys ei sujunut. Silmäluomien heikkoa väristystä lukuunottamatta olivat piispan kasvot elottomat.
Suuresti hämmästyneenä ja levottomana katseli Hugh ympärilleen keksiäkseen jonkun keinon, millä auttaa piispaa, mutta ei huomannut mitään.
Kiiruhtaen pöydän ääreen kaasi hän viiniä venetsialaiseen maljakkoon ja kostutti sillä piispan huulia. Laskeutuen toiselle polvelleen irroitti hän sitten hänen kylmät sormensa nojatuolin kädensijoista ja hieroi niitä omiensa välissä.
Piispa avasi silmänsä — ne eivät enää olleet teräsvälkkyisiä, vaan lempeitä ja uneksivia kuin sinikellojen sikermä kaukaisilla kummuilla. Näkemättömin silmin katseli hän päänsä tasalla oleviin hätääntyneisiin kasvoihin; sitten hän verkkaan käänsi katseensa rubiininväriseen maljakkoon, jonka ritari oli nostanut lattialta, koettaen pitää sitä hänen huulillaan.
Torjuen sen luotaan pisti piispa sormensa vyöhönsä ja otti esiin pienen sirotekoisen kultarasian, joka oli jalokivillä koristettu.
Tähän hän tuijotti tuokion, kuin epätietoisena mitä tehdä, sitten kosketti hän siinä olevaa jousta ja kun kansi aukeni, otti hän rasiasta pienen valkean öylätin. Sen hän pudotti viiniin.
Ritari, joka katseli tapahtumaa levottomin silmin, näki, miten se maljan pohjaan vaipuessaan nopeasti liukeni.
Mutta kaikki tietoisuus öylätistä, viinistä, polvistuneesta ritarista näytti hetkellisesti haihtuneen piispasta. Hän näytti uneksivasti katselevan lippua, joka näennäisesti ilman aihetta liehui edestakaisin, riippuessaan pitkässä tammitangossaan korkealla katto-orsien tasalla.