"Miksi se liehuu?" mutisi piispa, lisäten tällä suuresti ritarin levottomuutta. "Miksi — miksi se liehuu?"
"Juokaa tämä, kunnianarvoisa isä", kehoitteli ritari. "Minä pyydän teitä, rakas herra, juokaa tämä."
"Siellä täytyy olla vetoa", mutisi piispa.
"Tämähän on teidän mainiota Italian viiniänne", sanoi ritari. "Minä rukoilen teitä, juokaa."
"Orsien luona", sanoi piispa, mutta hän istuutui, otti maljan ritarin kädestä ja joi verkkaan sen sisällön.
Melkein heti heikko värinhäive alkoi näkyä hänen poskillaan ja huulillaan; hänen silmänsä alkoivat loistaa. Hän hymyili ritarille, asettaessaan tyhjän maljan vieressään olevalle pöydälle.
"Ah, rakas Hugh", sanoi hän, ojentaen kätensä, "minulle on mieluista, että sinä olet täällä. Jatkakaamme keskusteluamme, jos sinä olet kyllin levännyt ja virkistynyt. Minulla on paljon sinulle sanottavana."
Tuntien suurta helpoitusta tarttui Hugh d'Argent ojennettuun käteen ja suuteli innokkaasti piispan sormusta.
Se oli vain vilpittömän sydämen kunnioituksen ilmaus. Mutta sulavasti säestäessään sitä Benedicite -toivotuksellaan, tunsi piispa pienen omantunnon pistoksen, mikä hänelle oli yhtä poikkeuksellinen kokemus kuin hänen äskeinen kuohahduksensa. Hän tarttui keskustelun katkenneeseen lankaan juuri sillä kohdalla, minne hänestä oli tarkoituksenmukaisinta palata, nimittäin missä hän oli ensi kerran astunut harhaan.
"Senvuoksi, rakas Hugh, olen nyt yksityiskohtaisesti kuvannut sinulle näyn, osoittaen sinulle, että meidän siitä on kiittäminen enemmänkin maallista kiintymystä kuin jumalallista vaikutusta — vaikkapa toinen hyvin saattaa olla toisen käyttämä keino. Nyt meidän on harkittava ja päätettävä, millä tavoin menettelemme Moraan nähden niin, että parhaiten varjelemme hänen mielenrauhansa.