"Oletko itsekin nyt sitä mieltä, ettei hän ole siihen oikeutettu?"
"En!" vastasi ritari äkillisellä kiihkolla. "Siitä saakka kun minä sain kuulla, millä tavoin hänen sisarensa oli pettänyt hänet, olen aina pitänyt häntä omanani. Taivas tiesi, kun hän vannoi nunnavalansa, että minä yhä olin uskollinen, ja että hän siis oli minun kihlattuni. Taivas salli minun paljastaa totuuden ja löytää hänet — elossa ja yhä naimattomana. Minun nähdäkseni mikään jumalallinen tahdonilmaus ei ollut tarpeen. Ja lain pyhän Isän lupakirja saapui, ilmoittaen kirkon hyväksynnän, ei todella enää mitään näyttänyt olevan välillämme. Mutta Mora ajatteli toisin."
Heikko välkähdys loisti piispan silmistä; se oli kuin äärimäisen herkistyneenä sama viekas katse, joka niin usein pilkisti Mary Antony eukon silmistä.
"Oletko koskaan kuullut sanottavan, poikani, että kaksinkertainen kielto on samaa kuin myöntö. Etkö luule, että hiukan samalla tavoin kaksinkertainen petos voi käydä totuudesta? Mora oli petoksen uhri astuessaan luostariin ja petettynä hän sieltä poistui; mutta tästä kaksinkertaisesta petoksesta astuu ilmi se suuri totuus, että hän taivaan silmissä aina on ollut sinun. Ensimäinen petos tekee tyhjäksi toisen, ja jälelle jää vain se tosiseikka, että Mora on sinun vaimosi, että sinun on varjeltava häntä ja suojeltava häntä surulta; ja mitä Jumala on yhdistänyt, ei kenenkään ihmisen pidä eroittaman."
Hugh d'Argent nosti kätensä otsalleen.
"Minä toivon, että Mora on käsittävä asian niin", sanoi hän.
Lippu hulmusi yhä hiljaa. Piispa ryhtyi miettimään, mistä veto saattoi olla lähtöisin.
"Hän ei tule käsittämään asiaa niin", sanoi hän sitten. "Hyvä Hugh, kun vaimosi saa sinulta kuulla, että Mary Antony eukko oli pettänyt hänet, palaa hän takaisin samaan mielentilaan, missä hän oli ennen luultua näkyä, ja on yhä tunteva olevansa Valkoisten sisarten prioritar."
"Minunkin tietoisuudessani hän on ollut se siitä saakka kuin asia tuli minun tietooni", myönsi ritari.
Piispan nauttiman suloisen juoman vaikutus oli tehokkaimmillaan.