"Entä mitä ehdotat, poikani, tehtäväksi tälle naimisissa olevalle priorittarelle? Luuletko hänen jäävän kotiisi, tyytyväisenä täyttämään aviolliset velvollisuutensa?"
"Minä pelkään", vastasi ritari synkästi, "että hän jättää minut."
"Ja minä olen varma siitä, että hän jättää sinut", vastasi piispa.
"Tämä tulevaisuuden pelko minut saikin tulemaan luoksenne, herra piispa. Jos Mora, kuten sanotte, haluaa pysyä samana, kuin hän oli, ennenkuin petos sai hänet poistumaan luostarista, tahdotteko te silloin järjestää asiat niin, että hän huomiota herättämättä voi palata paikalleen Worcesterin Valkoisten sisarten priorittareksi?"
"Mahdotonta", vastasi piispa lyhyesti. "Se on liika myöhäistä. Meillä ei luostarissa voi olla muita madonna-ryhmiä kuin ne mitä on veistetty marmoriin tai puuhun."
Seurasi hiljaisuus, joka kesti useampia minuutteja.
Vihdoin ritari pakoitetusti puhuen lausui hyvin hiljaa.
"Se ei ole liika myöhäistä."
Heti kääntyivät tutkivat silmät häneen. Punainen juova välähti piispan poskille, kuin piiskan siiman jälki.
"Hupsu!" kuiskasi hän, mutta sanassa tuntui enemmän säälivää hellyyttä kuin vihaa. Oliko koskaan nähty niin ritarillista hupsua tai niin hupsua ritaria. "Mikä on ollut esteenä, poika? Luulitko huomanneesi, ettei hän kaikesta huolimatta rakastanutkaan sinua?"