"En", vastasi Hugh nopeaan. "Minä kiitän Luojaa ja pyhää Neitsyttä, vaimoni rakastaa minua niinkuin en koskaan olisi voinut kuvitella hänen kaltaisensa täydellisen olennon voivan rakastaa minua. Mutta — ensinnäkin — kaikki oli niin uutta ja outoa hänelle. Kyllin kummallista oli jo joutua uudelleen maailmaan, saada vapaasti tulla ja mennä, ratsastaa ulkona, nähdä ihmisiä ja esineitä. Minä asetin hänen onnensa yli muun… Ei, helppoa se oli, kun rakastaa häntä niinkuin minä teen, niin suuresti toivoen hänen parastaan. Isä, minä halusin sitä mitä te tarkoititte, puhuessanne kodin madonnasta. Senvuoksi me — minun ehdotuksestani — sovimme siitä, että vaikka vihkimys olikin täytynyt näin kiireesti toimittaa, me yhä edelleenkin pitäisimme toisiamme kihlautuneina, senkin jälkeen kuin saapuisimme Norellen linnaan, niin monta päivää ja viikkoa kuin hän haluaisi; siihen saakka, kunnes hän itse sanoisi haluavansa, että minä veisin hänet kotiini. Mutta — jokainen päivä, jonka me ratsastimme kohti pohjoista, oli ollut edellistä täydellisempi, jokaisen päivän jokainen tunti oli ollut suloisempi kuin edellinen. Täten tapahtui, että samana päivänä kuin me saavuimme Moran kotiin, me erottuamme yöksi hänen huoneensa ovella, tapasimme toisemme uudelleen linnanmuurilla, missä me vuosia aikaisemmin olimme jättäneet toisillemme hyvästit; ja istuessamme siellä kuutamossa, hän kertoi minulle pyhän Neitsyen armollisen näyn, ja senjälkeen, mitä hellimmin sanoin, rakkautensa vielä suuremman ihmeen, ja sanoi olevansa valmis ratsastamaan kotiin minun kanssani. Näin me erosimme niin syvän ja puhtaan hurmion vallassa, että sen pelkkä ilo sai meidät vaipumaan uneen. Mutta aikaisin aamulla minä heräsin siihen, että veli Philip kolkutti ovelleni ja toi minulle teidän kirjeenne, kunnianarvoisa isä."
"Ah!" sanoi piispa. "Kunpa minä olisin tiennyt, että hän pystyi itselleen tyydyttävästi selittämään muiston, joka sinulla oli minun sanoistani."
Mutta piispa puhui koneellisesti; hän puhui kuin se joka puhuessaan ajattelee muita asioita. Sillä sydämessään kamppaili hän nyt kovinta taistelua, mitä hän rakkautensa kaikissa vaiheissa oli kokenut.
Nopean ajatuslennon kautta oli hän mielessään palannut takaisin penkin luo puutarhaan, minne Mary Antony oli jättänyt hänet lähtiessään hakemaan kunnianarvoisaa äitiä. Hän oli näkevinään luostarikäytävään päin vievän aurinkoisen kentän suuren pyökkipuun varjosta. Hän näki priorittaren tulevan kookkaana ja komeana, hänen virkaristinsä välkkymässä rinnalla, hänen suloisten silmiensä loistavan tervehdykseksi. Ja äkkiä olivat he puhelemassa kuten he aina puhelivat toisilleen, jolloin jokaisen sanan elävöitti ajatuksen täyteläisyys, jolloin jokainen ajatus riensi toista vastaan, joka sen oli sytyttänyt.
Ja sitten oli piispa uudelleen istuvinaan samalla penkillä, katsellen nurmikkoa myöten päivänpaisteiseen luostariin päin, todeten, ettei hän enää koskaan saisi havaita priorittaren astuvan itseään vastaan, huomaten ensi kertaa äärimäisen yksinäisyytensä, korvaamattoman tappionsa, minkä hän oli kärsinyt Hugh'n ja Moran hyväksi.
Piispan mittaamaton menetys oli ollut Hugh'n ääretön voitto. Ja nyt kun Hugh näytti olevan taipuvainen panemaan alttiiksi onnensa, oli suhde päinvastainen. Olisihan hänen menetyksensä, jos hän pysyisi aikeessaan, piispan voitto.
Kuinka helppo olisi mennä Moraa vastaan muutaman peninkulman päähän Worcesterista; edetä komeassa kulkueessa Valkoisten sisarten luostariin; käskeä avaamaan selälleen suuren portin, ratsastaa sisään ja asettaa Mora taas priorittaren-toimeensa ilmoittamalla, että korkeampi tehtävä, johon pyhä Isä oli kutsunut hänet, nyt oli täytetty. Mikä ilo ikävöivässä sisarkunnassa! Mutta, ennen kaikkea, mikä ilo taas saada nähdä häntä, puhella hänen kanssaan, istua hänen vieressään siellä, milloin tahansa! Ei mitään yksinäisyyttä eikä lohduttomuutta enää, ja Moran omatunto rauhoittuneena, tyytyväisenä.
Mutta niin pian kuin hän ajatuksissaan näin kohtasi rakastamansa naisen, virisi hänen tosi olentonsa eloon ja hänen mielikuvituksensa taantui.
Se nainen, joka mitä hellimmin sanoin oli Hugh d'Argentille puhunut rakkautensa ihmeestä ja oli valmis seuraavana päivänä lähtemään hänen kotiinsa, ei enää tyytyisi luostarin hiljaisuuteen.
Jos Hugh pysyi mielettömässä suoruudessaan ja järkytti hänen rauhansa, saattoi hän kyllä jättää miehensä.