"Ah, houkka!" sanoi Worcesterin Symon. "Sinä seuraat näin omia ajatuksiasi, ja helppo on viedä sinut harhaan. Kun puhuin lähdöstäni, puhuin siitä vain hänen takiaan, toivossa, että ajatus minun poissaolostani estäisi sinua aikomustasi toteuttamasta. Mutta nyt minä tosiaankin olen vakuutettu siitä, että sinä tulet antamaan alttiiksi oman onnesi ja hänen onnensa. Tahdonpa siis miettiä jotain keinoja millä pidättää pyhän Isän lähettiä, niin ettei minun tarvitse antaa vastaustani ennenkuin kahden viikon kuluttua. Sinä ehdit Moran luo viimeistään viiden päivän kuluttua tästä. Niin pian kuin hän on päättänyt mitä hän tekee, lähetä minulle siitä tieto nopean sanansaattajan kautta. Jos hän päättää palata luostariin, niin ilmoita paikka ja aika tiellä, minne tulen häntä vastaan. Hänen prioritar-pukunsa ja hänen virka-ristinsä minulla on täällä. Edellisenhän sinä lähetit minulle majatalosta, jälkimäisen löysin hänen kammiostaan. Sinun täytyy ottaa ne mukaasi. Jos hän palaa, täytyy hänen palata täydessä virka-asussaan. Jos taas hän päättää jäädä sinun luoksesi; jos hän — minkä Luoja suokoon — on tyytyväinen eikä tarvitse minun apuani, niin ilmoita se minulle lähetin kautta. Minä saatan silloin poistua tuohon kauniiseen maahan, johon minä ensinnä lähdin hänen vuokseen, josta poistuin hänen vuokseen ja johonka minä taas palaan iloiten, ellei hän enää ole apuni tarpeessa. Myöntämäni aikamäärä sallii neljän päivän epäröinnin."
"Herra piispa", sanoi ritari nöyrästi, "antakaa anteeksi vääryyteni teitä kohtaan. Suokaa anteeksi, että otin vakavalta kannalta sen, minkä tarkoititte pilaksi tai minkä, tarkalleen sanoen, te toivoitte voivan estää minua aikeestani. Ah, tosiaankin toivoisin, että minut siitä estettäisiin."
"Hugh", sanoi piispa innokkaasti, "olihan hän sinun käsityksesi mukaan oikeutettu tulemaan luoksesi mistään näyistä välittämättä?"
"Kyllä", vastasi ritari, "mutta minä en tunne olevani oikeutettu ottamaan häntä, kun tiedän, että hän antaa itsensä vapaasta tahdostaan vain siksi, että hän uskoo näkyyn. Puhtaimmankin ilon hetket himmentäisi salainen häpeäni. Tietäessäni petoksen, olisin minäkin siihen osallinen, minä, jota hän rakastaa, johon hän luottaa."
"Totuuden vaikeneminen ei ole samaa kuin valehteleminen", vakuutti piispa.
"Herra piispa", vastasi Hugh d'Argent, nousten pystyyn ja laskien kätensä miekkansa kahvaan. "Minä en osaa näissä asioissa järkeillä, minä en osaa tehdä eroa totuuden vaikenemisen ja valehtelemisen välillä. Mutta kunniani kutsua minä kuuntelen ja lähden taisteluun — itseäni vastaan, jos se on tarpeen, tai jos se on välttämätöntä, jotakuta toista vastaan. Itämaan taistelutanterilla pyhässä sodassa minä voitin nimen, jonka koko leiri, jopa vihollinenkin tunsi: 'Hopeisen Kilven ritari'. Meidän nimemme on Argent ['Argent' (ransk.) = hopea (suom.)] ja meillä on oikeus käyttää puhtaasta hopeasta tehtyä kilpeä. Mutta minä sain tuon nimen siitä, että kilpeni oli aina kirkas, ettei se ainoassakaan taistelussa pudonnut tomuun, etten antanut sen tahrautua. Se oli niin kirkas, että kun minä ratsastaessani kannoin sitä edessäni, niin se heijasti auringon säteitä niin, että vihollisten silmät huikaistuivat. Jalo herra, minä en voi tahrata hopeista kilpeäni ottamalla osaa vilppiin tai vaikenemalla silloin kuin kunnia käskee minua puhumaan."
Katsellessaan ylvästä hahmoa edessään, piispa tunsi halua vastata hänen jaloihin sanoihinsa ja antaa niille tunnustuksensa. Mutta hän ajatteli Moran mielenrauhaa, Moran auennutta sydäntä ja sarastavaa onnea. Moran takia täytyi hänen loppuun saakka vastustaa.
"Rakas Hugh", sanoi hän. "Kaikki tämä puheesi hopeakilvestä ja kunnian kutsusta kaunistaa kylläkin taistelukentän soturia. Mutta rakastajan on noudattaminen ankarampia ohjeita; hänen täytyy kieltää itsensä, senkin itsensä, jolle oma kunnia on kallis. Kun sinä kiilloitit hopeakilpesi, pitääksesi sen niin kirkkaana, niin mitä näit siitä kuvastuvan? Omat ylpeät kasvosi kai? Samoin sinä nytkin kartat vähäisintäkin tahraa kunniantunnollasi, mutta sinä tahdot pitää tämän hopeakilven kirkkaana Moran kustannuksella, sinä tahdot ratsastaa tietäsi ylpeänä, yksinäisenä kunniassasi, heijastaa aurinkoa, huikaista kaikki katsojat, sillävälin kun vaimosi, Mora, joka on rakastanut sinua, luottanut sinuun, joka on mitä hellimmin sanoin tulkinnut sinulle rakkautensa ihmeen, makaa pimeydessä epätoivoisena, murtunein sydämin. Hugh, minä tahtoisin, että sinä ajattelisit enemmän hänen kultaisen sydämensä aarretta kuin oman itsekkään hopeakilpesi kirkkautta."
"Itsekkään!" huusi ritari. "Onko itsekästä pitää kunniansa puhtaana? Onko itsekästä hävetä sitä, että pettää rakastamaansa naista? Olenko minä, jonka pyrkimyksenä on kaikessa ollut asettaa hänen onnensa etusijaan, ollut itsekäs häntä kohtaan tänä vaikeuden hetkenä?"
Hän vaipui raskaasti istumaan; nojasi kyynärpäät polviinsa ja antoi päänsä painua käsiin.