Tämä äärimäistä masennusta ilmaiseva asento teki piispan miettiväiseksi. Saisiko hän voiton nyt, kun hän juuri oli luopunut kaikesta voiton toivosta?
"Tuhoisan itsekäs, rakas Hugh", sanoi hän. "Mutta Luojan kiitos, ei mitään vahinkoa vielä ole tapahtunut. Kuuntele sanojani, niin minä osoitan sinulle keinon, millä voit pitää kunniasi tahrattomana ja, kuitenkin vaieta Moralta tiedon asiasta, joka järkyttäisi hänen mielentilansa."
LI luku
JALOT SYDÄMET EROAVAT.
Samana iltana, tuntia ennen auringonlaskua, molemmat miehet, jotka Moraa rakastivat, katselivat toisiansa valmistautuen lausumaan toisillensa lopulliset jäähyväiset.
Piispa oli sanonut sanottavansa. Keskeytymättä oli hänen sanojensa virta vuotanut, kaunopuheisena, sovittavana, vakuuttavana.
Hän näki edessään ritarin pään, hänen yhteen liitetyt ja pöydän yli ojennetut kätensä.
Hän ihmetteli itsekseen, mitä ajatuksia mahtoi askarrella tämän tumman, kiharan tukan alla. Hän oli toivonut, että tämä epätoivon jäykkä asento olisi pehmennyt. Hän oli käyttänyt kaikkein vakuuttavinta äänensävyä saadakseen tämän tuloksen aikaan, mutta menestyksettä. Hän oli toivonut, että ritari katkaisisi vaitiolon, vaikkapa raivotakseen tai vastustaakseen. Sitä varten oli piispa päästänyt puheeseensa tahallisen tosiasiain vääristyksenkin ja myöhemmin tehnyt kouraantuntuvasti väärän päätelmän. Mutta kumpikaan ei ollut saanut ritaria liikkeelle.
Hetken kuluttua oli Hugh kohottanut päätään ja nojannut taapäin tuolissaan; hän vuorostaan oli kiinnittänyt katseensa orsista riippuvaan lippuun.
Se oli lakannut hulmuamasta. Nähtävästi oli isä Benedict sulkenut kattoluukun, joka oli piilossa pystyn hirren takana ja josta hänellä oli tapana väijyä alas pitosaliin, katsoakseen oliko kaikki kunnossa, eikö kunnianarvoisa isä tarvinnut mitään.